lauantai 30. heinäkuuta 2016

Sirkka Garam: Veljeni Pentti. Pentti Saarikoski sisaren silmin (2000)

Loma Suomessa on taas täältä erää ohi mutta kotona Tukholmassa odotti miellyttävä yllätys: helle! Niinpä heittäydyinkin oitis takapihan lepotuoliin nautiskelemaan Kotkan kirppareilta löytämistäni kirja-aarteista. Mukaan tarttui kolme elämäkertaa joista ensimmäiseksi avasin Sirkka Garamin veljestään Pentti Saarikoskesta kirjoittaman muistelman.

Garam tekee jo kirjan alussa selväksi, että tämä on nimenomaan pikkusiskon kirja isoveljestään. Kirja syntyi tovin empimisen jälkeen mutta viimeisen sysäyksen antoi Saarikosken viimeisen vaimon Mia Bernerin muistokirja joka Garamin mielestä ei anna oikeudenmukaista kuvaa kirjailijaveljestä. Kirjassa onkin aika kitkeriä kommentteja Bernerin suhteesta Saarikoskeen sekä heidän avioliitostaan. Lisäksi Garam haluaa kirjallaan antaa oikeudenmukaisemman kuvan perheen isästä, Simo Saarikoskesta. Hän itse kun oli "isän tyttö", Pentillä puolestaan oli vaikeampi suhde isään.

Garamin muistelut alkavat jo edellisistä sukupolvista mikä antaa hyvän taustan tähän perhetarinaan. Sillä kirja ei suinkaan ole pelkästään Pentin tarina vaan kertoo koko Saarikosken lapsuudenperheestä. Mielenkiintoista ajan- ja Helsingin-kuvaa eri vuosikymmeniltä!  Kirja tuntuu kuitenkin juuri Saarikoskeen tultaessa ikävästi tirkistelykirjalta ja Bernerinkin suhteen hyvin katkeralta. Kirjasta tulee tunne, että se on kirjoitettu pikemminkin suvun jälkipolvia ajatellen, meille muille tämä on paikoin liiankin intiimiä tilitystä Garamin omien lasten sairauksia myöten. Mutta lukija on armollinen ja Garamkin selkeä kertojanroolissaan. Pikkusiskon ääni kantaa läpi koko kirjan.

Näin nykyajan ruotsinsuomalaisena on kuitenkin mielenkiintoista lukea myös Saarikosken ajasta Ruotsissa (joka alkoi muuten jo lapsuuden sotavuosina). Garamin mukaan veli ei viihtynyt Göteborgin lähellä Tjörnin saarella jossa asui Mia Bernerin kanssa. Siihen viittaa Saarikoskikin kirjeissään siskolleen: "minä en vain opi rakastamaan tätä kieltä". Mutta Saarikoski näki saarikoskimaiseen tapaansa roolinsa suurempana myös uudessa asuinmaassaan:

Minä olen pannut tämänkin maan eteeni polvilleen mutta en itseni vuoksi (niin kuin Suomessa tein) vaan sorrettujen suomalaissiirtolaisten tähden. Tuntuu uskomattomalta miten ne kirjastoissa jonottavat saadakseen minun kirjoja lukeakseen, Lapin ja Karjalan ja Kainuun miehet jotka rakentavat Ruotsille teitä. Minä autan näitä ihmisiä kun hiihdän TV-ruudussa ja sanon: "JAG ÄR EN FINNE" ja kerron sujuvasti ruotsinkielellä että olisikohan noita minun osaamiani kieliä 13 vai 14. Seuraavana päivänä työmaalla kaikki tulevat ihastelemaan: "Oliko se eilen sun maanmies? Ooksä ihan tavannut sen?"

Tämä siis 70-luvulla, onneksi ajat ovat muuttuneet! Mutta kyllä tänne vielä yksi saarikoski mahtuisi, Göteborgissa asuva suomalaiskirjailija Asko Sahlberg lienee lähin manttelinperijä? Ruotsalaismedia ei tosin näistä Sahlbergeistä pahemmin välitä, tuskin aikoinaan Saarikoskestakaan vaikka hän itse uskoi toista. Ruotsinsuomalaisille itselleen kuitenkin tärkeitä identiteetin vahvistajia nämä kirjailijat!

PS. Onko kukaan muuten lukenut Asko Sahlbergia? Kuinka tunnettu hän on Suomessa ja onko tunnettu nimenomaan ruotsinsuomalaisena kirjailijana?

maanantai 25. heinäkuuta 2016

Miesten jorinoita

Naistenviikon jälkeen vastapainoksi miesten jorinoita! Kesäkirjakassiin tarttui kirjastosta mukaan kaksi miesten kirjoittamaa päiväkirjaa. Jörn Donnerin Pikku Mammutti, koska olin halunnut lukea sen "ison" mammutin mutta kirjan massiivinen koko kauhistutti. Ja Aulis Sallinen koska työni puolesta klassinen musiikki kiinnostaa aina. Molemmat miehet ovat syntyneet 30-luvulla ja osittain päiväkirjojen sivuilla esiintyy myös samoja nimiä.

Aloitin Jörkasta, tosin alkusivujen jälkeen mietin mitä ihmettä olen mennytkään lainaamaan. "Miksi kirjoitan tätä höpönlöpöä?" ihmettelee Donnerkin. Niinpä! Mutta kun jatkan lukemista alan pikkuhiljaa päästä samalle aaltopituudelle. Lyhyet ja lakoniset merkinnät ovat meditatiivisia, usein hieman salaperäisiä jotka tuntuvat sisältävän enemmän kuin ulospäin näyttäisi. Mutta usein myös raadollisen seikkaperäisiä ("Pahoinvointia eilen, paskansin kolme krt.") Tämä on kuin miniatyyriversio knausgårdilaisesta tirkistelystä.

Saan istua Jörn Donnerin taskussa ja matkata mukana Eduskunnassa, Donnerin kolmen eri kodin välillä (jos laskin oikein), lääkärien vastaanotolla, saunassa, kauppahalleissa, Ruotsissa... Donner syö kalaa, useimmiten yksin, usein itsepyydystettyä, seuraa jalkapalloa, valittaa yksinäisyyttä, pelkää  kuolemaa ja turhautuu poliitikon työhönsä. Tekstissä käsitellään myös Armi-elokuvan työvaiheita ja työn alla olevan Ruotsi-kirjan ei-edistymistä. Monin paikoin merkinnät ovat ärsyttävän lyhytsanaisia (tahtoo tietää lisää!) mikä osaltaan lisää vaikutelmaa, että luen jonkun yksityisiä päiväkirjamerkintöjä. Tirkistelyn sietämätön ihanuus tiivistyy eduskunnan saunan pukuhuoneessa jossa saamme tarkan selvityksen erään nimeltä mainitsemattoman kansanedustajan viiksienhoitorituaalista...

Vauhtiin päästyäni luen Pikku Mammutin melkein siltä istumalta. Donnerin lakoninen tyyli viihdyttää ja vähän jo inspiroidun itsekin, näinkin voi siis päiväkirjaa kirjoittaa. Toimii! Kirjan lopussa olen kuitenkin surullinen, tekisi mieli soittaa Donnerille ja tarjoutua päivällisseuraksi. Mieshän kärsii yksinäisyydestä!

Kaikki on merkityksetöntä, elämä mukaan lukien. Olen liiaksi pelkuri tappaakseni itseni, mutta jos olisi jokin helppo keino, käyttäisin sitä. / En usko että kenenkään tulee ,
minua ikävä. / Kyllä, ehkä taloudellisesti. Ei muussa mielessä.

Pois turha itsesääli Jörn, minun tuli jo nyt jorinoitasi ikävä ja ja se isompi Mammutti lähteekin seuraavaksi kirjastosta mukaani!

Jörn Donner: Pikku Mammutti. Puoliautenttisia päiväkirjamerkintöjä heinäkuusta 2013 helmikuuhun 2015.

Aulis Sallisen päiväkirjamerkinnät ovat 30 vuoden ajalta. Teksti on "kaunokirjallisempaa" kuin Donnerin lakoniset merkinnät mutta mukana on myös esimerkiksi työhön liittyviä lyhyitä muistiinpanoja ("--- eilen valmistui Shadows ja tänään vein sen kopioitavaksi. Minusta siitä tuli laatuunkäypä.") Sallinen on myös kalamiehiä ja Donnerin tavoin hän selvittää tarkkaan missä sääolosuhteissa verkot on laskettu ja ylös saamansa kalat. Ja välissä merkintä "Kirje Rostropovitshilta." tai kaunis huolehtiminen puolison jaksamisesta "Vieläkö sinä kestäisit yhden oopperan?".

Päiväkirjamerkintöjen lomassa on myös esseitä ja muita kirjoituksia. Yksi niistä muistelee Sallisen äitiä ja lapsuutta sota-ajan Karjalassa. Sieltä löydän muuten saman muiston jonka isäni (Sallista neljä vuotta vanhempana) kertoi meille lapsille, kuinka he kavereiden kanssa olivat pommikoneiden tullessa menneet makaamaan ojan pohjalle ja sieltä ihailleet tippuvia pommeja. Kirjansa lopussa Sallinen mainitsee, että nämä kaunokirjalliset tekstit ja päiväkirjan työstäminen ovat olleet yksi tapa toteuttaa luovuutta kun itse sävellystyö alkaa vääjäämättä hiipua. Tämä kirja julkaistiinkin Sallisen 80-päivän kynnyksellä.

Sallinen kirjoittaa säveltäjän työstä hyvin arkisesti, siihen sisältyy niin suhteet kustantajaan ja oopperajohtajiin kuin kriitikoihinkin. Taidekritiikki saa Salliselta tosin katkeraa ja kitkerää arvostelua: "Puhe siitä, että sanomalehtikritiikki on huomenna silakkakilon kääreenä on oikeaan osunut. Siinä sen ikuisuus."

Sallisen kirjasta käy hyvin ilmi millaista puurtamista säveltäjän työ on. Sallinen ihmettelee itsekin miten vuoden saldo on yleensä aina se tunti valmista sävellystä, oli se sitten oopperaa tai kamarimusiikkia. Turhauttavaakin se on toisinaan:

Mutta ei siinä muu auta; käsityö on puurrettava loppuun, kymmeniä tunteja istumista. Ja kun joskus tuntuu, että onpa työtä tehty, valmiina onkin vain puoli minuuttia musiikkia! Olisipa keksitty ajatuksensiirtolaite, joka kuvittelun viimalla, ripeästi piirtäisi paperille musiikin jaksot!

Myös säveltäjä- ja muusikkokollegat vilahtavat tekstissä tiuhaan. Sallisesta muodostuu kuva suomalaisen taidemusiikin grand old manina vaikka hän itsekin ihmettelee miten hän nyt muka on nestori, hän joka aina oli joka ryhmän nuorin. Sympaattinen ja avartava kirja kaikille musiikista ja sen tekemisestä kiinnostuneille!

Aulis Sallinen: Säveltäjä (2015)

sunnuntai 24. heinäkuuta 2016

Astrid Lindgren: Sotapäiväkirjat 1939-1945

Ruotsissakin vietetään parhaillaan naistenviikkoa (fruntimmersvecka) joten tässä naistenviikkohaasteen loppusuoralle hieman ruotsalaisväriä!

Astrid Lingrenin arkisto avattiin muutama vuosi sitten tutkijoille ja nyt on aika sen verran kypsänyt, että olemme saaneet sekä laajan elämänkerran että tv-dokumentin Lindgrenin elämästä. Lisäksi Lindgrenin Dalagatanin koti Tukholmassa avattiin viime vuonna yleisölle, tosin kerrallaan sinne otetaan vain 15 henkeä ja näytöt lienevät loppuunmyytyjä hamaan tulevaisuuteen asti.

Mielenkiintoisin näistä arkiston aarteista lienee kuitenkin tämä nyt julkaistu Sotapäiväkirjat, jotka Lindgren kirjoitti nuorena äitinä ja siis ennen kuin yhtäkään Peppiä oli vielä julkaistu. (Peppi mainitaan toki päiväkirjassa ja sotavuosien loputtua Lindgreniä odottaakin aivan uusi ura...) Kuten ruotsalaiskirjailija Kerstin Ekman esipuheessaan toteaa, tämä on todella ainutlaatuinen dokumentti ja ajankuva.

Lindgren seurasi tarkasti sodan etenemistä eri rintamilla ja piti laajamittaista leikekirjaa jotka osittain ovat mukana myös tässä näköispainoksena. Hän kirjasi sekä maailmanpoliittisia tapahtumia että arkipäivän elämänmenoa sodan varjossa. Esipuheessa kerrotaan, että Lindgren saattoi viettää päiväkirjansa parissa jopa tunteja joka päivä. Lindgrenillä on siis täytynyt olla hyvin vahva visio siitä, että haluaa tallentaa ja pistää muistiin sota-ajan tapahtumat. Hän itse ei niitä kuitenkaan halunnut koskaan julkaista mutta säilytti ne visusti pyykkikorissa kotonaan Dalagatanilla, nähtävästi siis vain oman muistinsa tueksi. Päiväkirjassa sivutaan myös perhe- ja avioelämää sekä vihjataan vakavista avio-ongelmista mutta niistä ymmärtääkseen täytyy lukea itse elämänkerta.

Oman mausteensa päiväkirjamerkintöihin tuo se seikka, että Lindgren oli töissä osan sotaa kirjesensuurissa. Hän merkitsee myös muistiin otteita lukemistaan kirjeistä. Lindgren käsittelee myös juutalaisvainoja ja keskitysleirejä ja täten päiväkirjoista tulee tärkeä todiste Ruotsissa ajoittain käytyyn keskusteluun siitä missä vaiheessa juutalaisten kohtalo paljastui ulkomaailmalle. Kerstin Ekman toteaakin ironisesti, että "kahden lapsen äiti ja konttoristi pääsi asiasta selville lukemalla lehtiä ja kirjoja" joten miten muka asiasta eivät olisi tietäneet enemmän asioista perillä olleet (jotka siis jälkikäteen väittivät olleensa tietämättömiä).

Näin suomalaisesta näkökulmasta luettuna erityisen liikuttavaa on Lindgrenin huoli Suomen kohtalosta mikä ei uskoakseni ollut mitenkään poikkeuksellista Ruotsissa siihen aikaan. Toki asiaan vaikutti huoli naapurimaan ja samalla oman maan kohtalosta mutta kun vertaa Lindgrenin kirjoituksia Tanskan ja Norjan tilanteesta niin juuri Suomi saa Lindgreniltä erityisen paljon sympatiaa. Ja liikuttavaa on lukea miten ruotsalaiset keräävät avustuksia suomalaisille ja ovat varautuneet ottamaan vastaan jopa 800 000 suomalaispakolaista!

Astrid Lindgren on malliesimerkki mielestäni tyypillisestä ruotsalaisnaisesta - tiedostava, empaattinen, poliittisesti aktiivinen, jalat maassa mutta samalla idealistinen. Hän saa kunnian päättää oman osuuteni Tuijatan naistenviikkohaasteeseen ja edustaa näin toista kotimaatani.

Luin kirjan alkuperäiskielellä mutta hyvä uutinen vielä tähän loppuun: WSOY julkaisee kirjan suomennettuna tänä syksynä!

perjantai 22. heinäkuuta 2016

Helena Ruuska: Eeva Joenpelto. Elämän kirjailija (2015)

Helena Ruuskan kirjaa lukiessa voivottelen - oi miksi ei tätä kirjaa ollut olemassa jo 90-luvulla kun tein opintoihin kuuluvaa harjoitustyötäni William Faulknerin vaikutuksesta Joenpellon teoksiin. En silloin vielä ymmärtänyt Joenpellon suuruutta mutta tämä Ruuskan elämänkerta avasi silmäni. Ja nyt en tarkoita pelkästään teoksia, ne puhukoon puolestaan vaan Joenpellon koko kirjailijanuraa siihen kuuluvine kaikkine sivujuonteineen. Ja ennen kaikkea hänen rohkeuttaan ja periksiantamattomuuttaan. Mikä nainen! Jo pelkästään kuvaus siitä miten Joenpelto rakennuttaa ison talonsa on vaikuttava ja liikuttavakin, Ruuska nimittäin liittää tämän talohaaveen Joenpellon isän historiaan.

70-luvulla Joenpeltoa tuli joka tuutista, sen ymmärsi sen ajan lapsikin. Joenpelto näkyi julkisuudessa tiuhaan mutta nyt ymmärrän, ettei hän siellä yksityiselämäänsä tilittänyt. Kuinka moni esimerkiksi tiesi, että Joenpelto joutui hautaamaan molemmat poikansa? Luin Ruuskan kirjaa kuin dekkaria, Joenpellon elämässä kun sattui ja tapahtui.

Ihastuin jo aiemmin Ruuskan kirjoittamaan elämäkertaan Marja-Liisa Vartiosta. Ruuskalla on todella sujuva kynä ja pettämätön tilannetaju, hän ei liiemmin sorru spekulointiinkaan (kuten elämäkertakollegansa Panu Rajala usein tekee). Tämä kirja taustoittaa todella tarkasti kaikki Joenpellon teokset ja osoittaa taas selvästi kuinka paljon kirjailija voi halutessaan ammentaa yksityiselämästään ilman, että lukija siitä edes tietää. Eikä tarvitsekaan tietää, hyvä teos kantaa aina itsensä ilman että taustoja tarvitsisi tietää. Mutta eittämättä se antaa lisäulottuvuutta kirjan tulkintaan kunhan ei mennä hakoteille ja sorruta ylitulkintaan.

Olen kyllä joenpeltoni lukenut mutta siitä on vierähtänyt jo yli 20 vuotta. On siis aika lukea ne uudestaan ja katsoa löytyykö niistä ainesta myös nykylukijalle. Äitini jäämistöstä löytyi kaksi joenpeltoa, niillä aloitetaan!

torstai 21. heinäkuuta 2016

Anu Kaipainen: Granaattiomena (2002)

Mennessäni ensimmäisen kerran kirjastoon äitini kuoleman jälkeen mietin kuumeisesti minkä kirjan lukisin, mistä saisin lohdutusta. Kirjastossa mieleeni nousi Anu Kaipaisen nimi. Äidillähän oli hyllyssä useampi Kaipaisen kirja, muistin sen lapsuudestani 70-luvulta. Menin kirjastomme pikkuruiselle suomenkieliselle osastolle ja löysin tasan yhden kirjan Kaipaiselta. Kun selailin kirjaa, osui silmiini koko ajan yksi ja sama sana: "Äiti". Selvä merkki!

Kaipaisen Granaattiomena on kirjailijan viimeisiä teoksia ja sitä voisi kuvata kirjailijan uran ja elämäntaipaleen pääteteokseksi. Pari vuotta ennen Kaipaisen kuolemaa ilmestyi viimeiseksi jäänyt "Vihreiksi poltetut puut" jossa Kaipainen kertoo lapsuudestaan ja näin jatkaa tätä elämäkerrallista kerrontaansa. Granaattiomenan alkusivulla Kaipainen tosin mainitsee, että kirjan henkilöt ja tapahtumat ovat sepitteellisiä "paitsi osaa kirjoittajasta itsestään" mutta uskokoon ken tahtoo. Kirjan hahmoja ovat tutun tuntuiset naiskirjailija, tämän keski-iässä kuollut lääkärimies sekä kolme poikaa. Säveltäjäpoika on helppo tunnistaa myös julkisuudesta, vähemmän tunnettu on nuorimman pojan tarina.

Granaattiomena on kirja äidin ja lapsen suhteesta. Kirjailijaäiti kipuilee nuorimman poikansa kanssa joka puolestaan kipuilee homoutensa kanssa. Äiti haluaisi kolmekymppisen poikansa jo itsenäistyvän, vastahakoinen poika pistää vastaan mutta lähtee matkalle kun äiti sellaisen järjestää. Äiti saa nauttia kotinsa yksinäisyydestä ja ryhtyy muistelemaan avioliittoaan, perhe-elämää, kirjailijanuraansa ja farssiksi muodostunutta suhdettaan auervaaraksi paljastuneeseen mieheen.

Kirjassa on aineksia useaankiin romaaniin (mainitsinko jo sivujuonen kettutyttö Sirjasta?) ja koettelee lukijan kärsivällisyyttä polveilemalla moneen suuntaan. Kaipainen kirjoittaa kaunista kieltä ja pohdiskelee elämää monelta mielenkiintoiselta kantilta mutta kirjassa on yksinkertaisesti liikaa tavaraa!

Kirja päättyy päivämäärään 11.9.2001, "kaksi lentokonetta läpi tornien" mikä vie kirjailijan ajatukset lapsuuteen - "Viipuri palaa!" Kaipainen on Eeva Kilven tapaan pasifisti ja tuo vakaumuksensa selkeästi esille. Tähän teemaan liitän myös Sirjan osuuden kirjassa mikä mielestäni jää muuten hyvin irralliseksi ja osin turhaksikin. Tämän teoksen vahvin teema on juuri äidin ja pojan välinen suhde ja sitä olisi kannattanut syventää vielä tästäkin.

Kaikki oli, niin kuin tarkoitettu oli: he kaksi yhdessä. Kumpikin pitäisi toisesta huolta rakastaen toistaan, vaatimatta, vahtimatta, moralisoimatta, alistamatta, kunnioittaen. Heidän ihmissuhteensa kasvaisi vahvaksi kuin teräskanto. Toinen saattaisi toisen hautaan. Kumpi kumman, se oli tulevaisuuden asia.

Kaipainen oli tällä kirjallaan Finlandia-ehdokas mutta minuun tämä ei kolahtanut. Äitini kuolinpesästä löysin kuitenkin vielä yhden kaipaisen, vuonna 1975 ilmestyneen Naistentanssit ja sen aion vielä tässä kesän mittaan lukea. Kirjan sivumäärä lupailee huomattavasti tiivimpää kerrontaa mutta toivon Kaipaisen kauniin karjalaiskielen näkyvän myös tässä varhaisteoksessa. Siitä lisää myöhemmin!



keskiviikko 20. heinäkuuta 2016

Naistenviikko äitiä muistellen

Äitini kuoli toukokuussa, kolme päivää äitienpäivän jälkeen. Pahimman shokin laannuttua ikävä on kova ja tunteet ovat jälleen pinnalla viime viikkoisen kuolinpesän raivauksen jälkeen.

Tämä naistenviikko vietetään mökillä Kotkassa ja perheen nimipäiväsankareita juhlien. Kirjallisesti vietän lomaviikkoa äitini lempikirjailijoita lukien, heihin kuuluvat ainakin kaksi Eevaa ja yksi Anu. Eivät siis varsinaisia viikon nimipäiväsankareita mutta itselleni tällä hetkellä tärkeitä naisia. 

Olen mukana Tuijatan naistenviikkohaasteessa, lisää seuraa myöhemmin kunhan lukemisiltani ja lomailultani ehdin. Nyt mattopyykille!

Eeva Kilpeä Vesijärven rannalla




lauantai 2. heinäkuuta 2016

Aki Ollikainen: Nälkävuosi (2012)

Tänne Ruotsiin suomalaiset uutuuskirjat tulevat aina vähän viiveellä, niinpä minunkin lukupinooni Aki Ollikaisen Nälkävuosi ennätti vasta nyt. Vähän kyllä hämmästyin kun tajusin, että kirja ilmestyi jo 2012, ei siinä nyt sentään neljää vuotta pitäisi mennä! Tosin lukuintoani laimensi myös se, että kirjaa ylistettiin sellaisella voimalla, että se oli jo muuttunut "pakkohan-se-on-lukea"-kirjaksi.

Mutta nyt sen siis nappasin mukaani lähikirjaston suomenkieliseltä hyllyltä. Kirjan vähäinen sivumäärä ihmetytti, tähänkö nyt muka mahtuisi moinen mestariteos. Juu, kyllä mahtui! Olin minäkin aivan myyty ehdittyäni viimeisen sivun loppuun. Ensimmäiset 30 sivua olivat tosin hiukan hämmentäviä.

Cecilia kyykistyy alastomana vadin ylle ja haroo vettä jalkoväliinsä. Vesinorot valuvat pitkin tummia häpykarvoja. Pienet kiharat suoristuvat, niiden päästä tippuu pisaroita astiaan.

Kirja esittelee ensimmäisenä helsinkiläislääkäri Teo Renqvistin ja sen kummemmin peittelemättä myös tämän sukupuolielämän. Kirjan aloitus johdattaa lukijan alussa hieman harhaan - Kaari Utrio meets Tommy Taberman?

Renqvistin veljekset ja senaattori kehystävät tarinan ja peilaavat samalla luokkaeroja. Tämä osa kirjasta jää kuitenkin hiukan pinnalliseksi. Ollikainen on selvästikin pistänyt kaikkensa peliin itse nälän kokemusta kuvatessaan ja näin vavisuttavin osa kirjaa on sen ydin, tarina Marjan ja Juhanin perheestä.

Marja tekee raskaan päätöksen jättää sairas miehensä kuolemaan ja yrittää kahden lapsensa kanssa etsiä ruokaa muualta. Mielessä siintää Pietari. On pakkastalvi ja Ollikainen kuvaa luuytimiin menevästi perheen rankkaa taivallusta. Hyvin ei tietenkään käy ja lopulta perheestä on vain yksi jäljellä.

Marja tuntee, kuinka hänen ruumiinsa luhistuu. Ote kirpoaa Juhon kädestä. Putoaminen kestää ikuisuuden, sen aikana Marja näkee kaiken muuttuvan loputtomaksi lumikentäksi. / Sitten ikuisuus päättyy. Maa ei ota pehmeästi vastaan, siellä odottaa säälimätön kylmyys, ainainen lumi, joka pölähtää pilvenä Marjan romahtaessa.

Ollikainen on tosiaankin tässä esikoisteoksessaan onnistunut luomaan mestariteoksen, näin merkityksellistä tekstiä saa harvoin luettavakseen. Nälkävuodesta 1867 on koulun historiantunneilla tietysti puhuttu mutta että sen todella ymmärtäisi niin tarvitaan tämä kirja. Kirja on pelottavan ajankohtainen, myös Suomessa, vaikka varsinainen nälkä ei olekaan ehkä syynä tämänhetkiseen kansainvaellukseen. Ihmisten tuomio on aina kova vaikka itse kerjääminen ei varsinainen rikos olisikaan:

- Ja siinä toinen kerjäläinen, lihavaras, rosvo, huora, nainen huutaa.

Ollikaisen Nälkävuosi herättää paljon ajatuksia ja tunteita ja nyt jo selailen kirjaa uudestaan.  Se tulee elämään mielessä vielä pitkän aikaa.