Siirry pääsisältöön

Anu Kaipainen: Granaattiomena (2002)

Mennessäni ensimmäisen kerran kirjastoon äitini kuoleman jälkeen mietin kuumeisesti minkä kirjan lukisin, mistä saisin lohdutusta. Kirjastossa mieleeni nousi Anu Kaipaisen nimi. Äidillähän oli hyllyssä useampi Kaipaisen kirja, muistin sen lapsuudestani 70-luvulta. Menin kirjastomme pikkuruiselle suomenkieliselle osastolle ja löysin tasan yhden kirjan Kaipaiselta. Kun selailin kirjaa, osui silmiini koko ajan yksi ja sama sana: "Äiti". Selvä merkki!

Kaipaisen Granaattiomena on kirjailijan viimeisiä teoksia ja sitä voisi kuvata kirjailijan uran ja elämäntaipaleen pääteteokseksi. Pari vuotta ennen Kaipaisen kuolemaa ilmestyi viimeiseksi jäänyt "Vihreiksi poltetut puut" jossa Kaipainen kertoo lapsuudestaan ja näin jatkaa tätä elämäkerrallista kerrontaansa. Granaattiomenan alkusivulla Kaipainen tosin mainitsee, että kirjan henkilöt ja tapahtumat ovat sepitteellisiä "paitsi osaa kirjoittajasta itsestään" mutta uskokoon ken tahtoo. Kirjan hahmoja ovat tutun tuntuiset naiskirjailija, tämän keski-iässä kuollut lääkärimies sekä kolme poikaa. Säveltäjäpoika on helppo tunnistaa myös julkisuudesta, vähemmän tunnettu on nuorimman pojan tarina.

Granaattiomena on kirja äidin ja lapsen suhteesta. Kirjailijaäiti kipuilee nuorimman poikansa kanssa joka puolestaan kipuilee homoutensa kanssa. Äiti haluaisi kolmekymppisen poikansa jo itsenäistyvän, vastahakoinen poika pistää vastaan mutta lähtee matkalle kun äiti sellaisen järjestää. Äiti saa nauttia kotinsa yksinäisyydestä ja ryhtyy muistelemaan avioliittoaan, perhe-elämää, kirjailijanuraansa ja farssiksi muodostunutta suhdettaan auervaaraksi paljastuneeseen mieheen.

Kirjassa on aineksia useaankiin romaaniin (mainitsinko jo sivujuonen kettutyttö Sirjasta?) ja koettelee lukijan kärsivällisyyttä polveilemalla moneen suuntaan. Kaipainen kirjoittaa kaunista kieltä ja pohdiskelee elämää monelta mielenkiintoiselta kantilta mutta kirjassa on yksinkertaisesti liikaa tavaraa!

Kirja päättyy päivämäärään 11.9.2001, "kaksi lentokonetta läpi tornien" mikä vie kirjailijan ajatukset lapsuuteen - "Viipuri palaa!" Kaipainen on Eeva Kilven tapaan pasifisti ja tuo vakaumuksensa selkeästi esille. Tähän teemaan liitän myös Sirjan osuuden kirjassa mikä mielestäni jää muuten hyvin irralliseksi ja osin turhaksikin. Tämän teoksen vahvin teema on juuri äidin ja pojan välinen suhde ja sitä olisi kannattanut syventää vielä tästäkin.

Kaikki oli, niin kuin tarkoitettu oli: he kaksi yhdessä. Kumpikin pitäisi toisesta huolta rakastaen toistaan, vaatimatta, vahtimatta, moralisoimatta, alistamatta, kunnioittaen. Heidän ihmissuhteensa kasvaisi vahvaksi kuin teräskanto. Toinen saattaisi toisen hautaan. Kumpi kumman, se oli tulevaisuuden asia.

Kaipainen oli tällä kirjallaan Finlandia-ehdokas mutta minuun tämä ei kolahtanut. Äitini kuolinpesästä löysin kuitenkin vielä yhden kaipaisen, vuonna 1975 ilmestyneen Naistentanssit ja sen aion vielä tässä kesän mittaan lukea. Kirjan sivumäärä lupailee huomattavasti tiivimpää kerrontaa mutta toivon Kaipaisen kauniin karjalaiskielen näkyvän myös tässä varhaisteoksessa. Siitä lisää myöhemmin!



Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Miten voikin kirja mennä näin ihon alle!

  Alku oli todella lupaava. Tapasin kirjailijan paikallisen kirjastomme joulukuussa 2022 järjestämässä Antti Jalava  -illassa. jossa kirjailija kertoi olevansa suuri Suomen ystävä ja kirjoittaneensa juuri oman versionsa Aleksi Kiven "Seitsemästä veljeksestä". Mielenkiintoista! Ja kun kirjapiirini ehdotti nyt tätä kirjaa luettavaksemme, innostuin tietysti välittömästi.  Mutta mitä tapahtuikaan... Aloitin lukemisen innolla, mutta jo ensimmäisten sivujen jälkeen alkoi sisälläni kiehua. Miten kukaan jaksaa tällaista lukea? Raakaa kieltä, seksuaalista väkivaltaa, juopottelua, nälkää, sairautta... Vastenmielinen kirja! Aina tämä iänikuinen suomalaisten juopottelu ja väkivalta. Olen asunut Tukholmassa pian jo neljännesvuosisadan ja toiminut koko sen ajan kunniallisena toimihenkilönaisena. Osallistunut järjestötoimintaan, liittynyt kirkkokuoroon, maksanut veroni... Eikö minun tekemisilläni ole sitten mitään merkitystä? Edelleen vain ne samat Slussenin sissit näköjään hallitsevat ruot

Levoton lukija

  Nyt on taas sellainen hetki, että sanat eivät tunnu riittävän. Ja tämä koskee sekä lukemaani kirjallisuutta että elämää ylipäänsä. Ajatukset ovat Vantaalla ja siellä sattuneessa kouluampumisessa... Tämä postaukseni saa nyt olla pinnan raapaisuja, ohimeneviä ajatuksia, jotka ovat sujahtaneet lukemisteni lomassa. Sillä ajatuksia, niitä on totisesti riittänyt viimeisen parin viikon lukuorgiani tuoksinassa! Pari viikkoa sitten luin peräperää kaksi Juli Zehin ajankohtaista teosta. Saksalainen Zeh on kirjoittanut jo vuosituhannen vaihteesta lähtien, mutta nyt hänen kirjojaan vilahtaa siellä sun täällä. Saksassa Zeh tunnetaan kansalaisaktivistina ja aktivismi näkyy myös selkeästi näissä tuoreimmissa kirjoissa Yli-ihmisiä (Über Menschen, 2021) ja Zwischen Welten (2023, kirjoitettu yhdessä Simon Urbanin kanssa). Jos etsitte ajankohtaista yhteiskuntakritiikkiä, Juli Zeh is your woman! Palaan toivottavasti Juli Zehin maailmaan myöhemmin, tällä hetkellä sen kartoittaminen tuntuu ylivoimaiselta.

Äänikirja soikoon!

Vuoden 2019 lopussa kirjailija Laura Lindstedt kirjoitti provosoivan puheenvuoron Helsingin Sanomissa.  Lindstedt käsitteli artikkelissaan yhä suositummaksi kasvavaa äänikirja-formaattia ja pohti mihin sen suosio tulee lopulta johtamaan. Tuleeko kirjallisuus tyhmistymään ja yksinkertaistumaan äänikirjan suosion myötä? En oikein osannut sanoa asiaan juuta taikka jaata sillä en ollut lukenut/kuunnellut yhtäkään äänikirjaa. Niin, saako tuosta äänikirjan kuuntelemisesta edes sanoa, että on "lukenut" kirjan? Jaoin Lindstedtin artikkelin Twitterissä ja kysyin, miten tähän äänikirjan "lukemiseen" pitäisi suhtautua. Monet reagoivat kysymykseeni ja huomasin välittömästi, että tämä on kuuma aihe! Joukosta löytyi kaltaisiani, jotka eivät olleet edes kokeilleet äänikirjoja ja vannoivat paperikirjan nimeen. Ja sitten oli heitä, jotka kuuntelivat paljon mutta jotka lukivat myös edelleen perinteisiä kirjoja. Monille äänikirjat tuntuivat olevan automatkojen viihdykettä. Ja

Mrs Orwellin näkymätön elämä - eli miten häivytetään nainen historiankirjoista

 Käytiin teinin kanssa hiihtolomalla Lontoossa. Hiihtämään ei sentään päästy, lomasta tuli enemmänkin kevätloma. Mutta olipa hienot neljä päivää, taas. Se kaupunki ei petä vierailijoitaan eivätkä varsinkaan sen asukkaat! Saatiin nauttia jälleen kerran lontoolaisesta asiakaspalvelusta ja smalltalkata ihan sielumme kyllyydestä.  Mikä siinä muuten onkin, että me täällä Pohjolassa niin ihannoimme tätä kasvotonta itsepalvelukulttuuria? Onhan se edullista ja tehokasta, mutta olemme kyllä onnistuneet tehokkaasti eliminoimaan myös kaiken inhimillisen ja kaikki hauskat ja yllättävät kohtaamiset. Siis kaiken sen elämänsuolan!  Mutta nyt asiaan...  ** Kirjallisena seuranani Lontooseen matkusti Anna Funder teoksellaan "Wifedom". Kävin ennen matkallelähtöä aika kovaa jaakobinpainia itseni kanssa, sillä oikeasti olisin halunnut ottaa mukaan ainakin viisi eri kirjaa. Mutta järki voitti, yhden kirjan taktiikalla lähdin matkaan ja se toimi hyvin. Kirja oli tarpeeksi hyvä ja tarpeeksi mielenki

Oman elämänsä kuningatar - David Ritz: The Life of Aretha Franklin (2014)

Elokuussa keskuudestamme poistunut soulkuningatar Aretha Franklin oli totisesti särmikäs persoona. Ulospäin hän halusi pitää yllä onnellisen elämän kulisseja viimeiseen asti mutta lähipiiri näki itsepäisen, suruunsa ruokaa ahmivan ja epävarman naisen. Mutta myös superlahjakkaan taiteilijan, jolla aina lopuksi oli kuitenkin sydän paikallaan kaikista erimielisyyksistä huolimatta. David Ritzin alkuperäinen idea oli tehdä tämä muistelmateos yhdessä itsensä Franklinin kanssa mutta jonkin aikaa tähden kanssa työskenneltyään Ritzin oli todettava, että tuloksena olisi vain suuren luokan satukirja. Kaksikon tiet erosivat ja Franklin jatkoi omia muistelmiansa, joista tuloksena syntyi kirja 'From These Roots'. David Ritz sai kuitenkin Franklinin sisarukset puolelleen ja suurelta osin juuri heidän ansiostaan syntyi  tämä elämäkerta, jota yleisesti pidetään todenmukaisempana kuin Franklinin omaa kirjaa. Franklinin sokeat pisteet oman elämänsä suhteen olivat lähipiirin tiedossa, joka