maanantai 31. lokakuuta 2016

Maarit Tyrkkö: Presidentti ja toimittaja (2016)

En koskaan tavannut Kekkosta mutta hänen kotinsa tunnen läpikotaisin, olin nimittäin siellä aikojen alussa jonkin aikaa museo-oppaana. Maarit Tyrkön Kekkoskirjat olen siis hankkinut käsiini niin pian kuin täkäläinen kirjasto ne ehti ostaa. Ja varsinkin tämä Tyrkön muistelmien kakkososa on herättänyt paljon muistoja Tamminiemestä, talo on nimittäin yksi kirjan "päähenkilöistä".

Tunnelma Tamminiemessä oli epävirallisen leppoisa ja jouluinen. Valot loistivat kirkkaasti suuressa kristallikruunussa, ikkunoista avautui luminen maisema kohti meren jäätä ja Seurasaarta. Joulukukat tuoksuivat huumaavasti. Juhla ja joulun rauha olivat selvästi astuneet sisään taloon.

Aivan ensimmäiseksi täytyy todeta, että Tyrkön kirja on aikamoinen sekahedelmäsoppa. Alkumetreillä meinasi iskeä epätoivo jo piintyneeseen Kekkosfaniinkin kun kirjassa luetellaan sikin sokin verenpainelukemia, kalasaaliita, hiihtokilometrejä ja aamiaisia/lounaita/päivällisiä. Mutta pikkuhiljaa tekstistä alkaa muodostua kuva UK:sta ja hänen arkirutiineistaan. Ja se oli ainakin itselleni se kiehtovin anti tässä kirjassa. Herranen aika niitä aterioita! Olin useammankin kuin kerran vesi kielellä kun Tyrkkö raportoi Aimi Sotamaan Kekkoselle valmistamista aterioista tämän vieraillessa ystäviensä luona Laukaassa. Myös Tamminiemessä pidettiin presidentistä hyvää huolta. Tyrkkö mainitsee usein hovimestarit ja taloudenhoitajan Essun eli Ester Markkolan. Essu hieroi ja rasvasi Kekkosen jalkoja ja kielsi myös lähtemästä ulos hiihtolenkille jos ilma ei ollut suotuisa.

UK: " Minulla on kaksi ihmistä, joihin voin luottaa 1) Ester, Tamminiemen kaikki kaikessa ja 2) sinä, mutta vasta tarkkojen ohjeitten jälkeen..."

Tyrkkö kuvaa Kekkosen viimeiset vuodet piinallisen tarkasti. Sieltä näkyy vanhenevan miehen epätoivoinen kamppailu hiihtokilometrejä keräten. Kalastus oli toinen intohimoinen harrastus ja kalaretkiä tehtiin saman tutun porukan kanssa. "Meijän porukka" kuten ryhmä kutsui itseään Tyrkön mukaan. Vastapuolella oli A, "Idän tietäjä", eli Anita Hallama jota porukka yritti vältellä parhaansa mukaan. Tyrkkö ei myöskään peittele kielteistä suhtautumistaan, ajoittain saaden minut lukijana vaivaantuneeksi. Ihan kaikkea ei ehkä olisi tarvinnut paljastaa, varsinkin kun Kekkonen itse tuntuu kuitenkin olleen hienotunteinen naisystäviään kohtaan.

Mutta Tyrkköä tuntuu velvoittaneen Kekkosen pyyntö kirjoittaa hänestä "kirja ihmisenä". Niinpä tässä on sitten listattu koko se ihmisen elämän kirjo, vatsantoiminnoista ihmissuhdehässäkkään. Ihmetyttää todella Tyrkön systemaattinen tapa työskennellä, hänhän siis piti esimerkiksi puhelinpäiväkirjaa johon kirjasi käymänsä puhelut ja tämän ansiosta meillä on nyt luettavana Kekkosen kanssa käydyt puhelut sanatarkasti lähes neljänkymmenen vuoden takaa. Puhelinlinjat ovat käyneet kuumina ja Tyrkkö oli itsekin ihastunut ajatukseen, että hänen numeronsa oli tallennettu suoranumerona Kekkosen työpuhelimeen.

Mikä sitten oli Tyrkön ja Kekkosen välinen suhde? Kirjailija itse huomauttaa, että Kekkosen aikaan presidentillä ei ollut vielä tiedotuksesta vastaavaa henkilökuntaa, niinpä Tyrkkö pikku hiljaa täytti tuon selvästi kaivatun toiminnon. Hänen kauttaan otettiin yhteyttä, tunnusteltiin mahdollisuuksia haastatteluihin ja Tyrkkö avusti esimerkiksi puheiden kirjoittamisessa. Mutta kirjan sivuilta välittyy myös vanhenevan miehen joutsenlaulu -  haave rakkaudesta, rakastamisesta vaikka on tiennyt sen olevankin epärealistinen. Kyseessä oli selvästikin läheinen ystävyys johon kuuluivat aamuiset ja iltamyöhäiset puhelinsoitot joissa käytiin läpi päivän tapahtumia. Arkista rakkautta siis. Tyrkkö toteaa lakonisesti olleensa "pollyanna, lotta ja martta".

Kello 16.30 ajelin Tamminiemeen. UK istui yläkerrassa avonaisen parvekkeen oven suussa (ja nautti vielä hetken lämmittävästä auringosta). Kohensin hänen ympärillään olevaa huopaa ja levitin rasvaa poskiin. Join puoli kuppia kahvia ja lähdin sen jälkeen yhteisestä sopimuksesta hakemaan kirjaan tulevan viimeisen luonnosluvun.

Kirjan todellinen ansio on sen loppuosassa, jossa päiväkirjamaisen tarkasti selviää kuinka nopeasti Kekkosen tilanne lopulta huononi. Paljonhan on spekuloita sillä olisiko Kekkosen pitänyt vetäytyä jo aikaisemmin ja Tyrkön mukaan hän todellakin suunnitteli eläkkeellejäämistään. Kohtauksia oli harvakseltaan jo 70-luvun alussa mutta ne menivät nopeasti ohi. Kunnes sitten surullisenkuuluisa kalastusmatka Islantiin sai presidentin terveydentilan romahtamaan. Tyrkön kuvaus kohtaamisesta, jolloin presidentti ei enää tunnistanut Tyrkköä, on pitkän ystävyyden lyhyt ja kylmä päätöspiste.

Lopuksi täytyy vielä kiittää Maarit Tyrkköä siitä, että hän sai kirjallaan kiven vierähtämään sydämeltäni. Kaikki nämä vuodet olen nimittäin miettinyt erästä opastustani jolloin yhdessä ryhmässä kysyttiin soittiko Kekkonen mitään soitinta. Kerroin, että Kekkonen soitti huuliharppua jolloin sain vastaani kolmekymmentä epäuskoista katsetta. Niinkö todella? Mielessäni yritin muistella mistä olinkaan nyt sellaisen tiedonjyvän onnistunut noukkimaan ja kyselin vielä opastuksen jälkeen kollegoiltani mutta kukaan ei tuollaista muistanut kuulleensa. Mutta mitä luinkaan sivulta 141:

Välillä laulettiin ulkomuistista ja välillä otettiin Riskilän laulukirjat esille. Presidentti viihtyi, rentoutui ja oli niin  hyvällä tuulella, että kaivoi saranahuuliharppunsa esille ja piti konsertin.

I rest my case...

Maarit Tyrkkö: Presidentti ja toimittaja
WSOY 2016
Kirjastokappale

tiistai 25. lokakuuta 2016

Annika ja minä



Nyt esittelen teille erään ruotsalaisnaisen joka on ollut henkinen tukeni viimeiset 16 vuotta eli koko Ruotsissa oloni ajan. Emme ole koskaan tavanneet vaikkakin eräässä vaiheessa menimme usein aamuisin töihin samalla tunnelbanalla. (Lisäksi luin tästä uudesta kirjasta, että meillä molemmilla on tiivis suhde sekä Skärholmenin ostoskeskukseen että Ruotsin itärannikolla sijaitsevaan Västervikin kaupunkiin.)

Annika tunkeutui tajuntaani jo pian tänne muutettuani. Muutin Tukholmaan 1. marraskuuta 2000 ja 8. tammikuuta 2001 lähetettiin ensimmäisen kerran "Lantz i P3". Siitäkös melu nousi, nuori nainen jolla oma huumoriohjelma radiossa! Ja mistä hän vitsaili: naisen elämästä, seksuaalisuudesta, kuukautisista!! Oliko mokomaa kuultu... Ja eihän hän oikeasti edes ollut hauska, väittivät (mies)kriitikot.

Jag har aldrig kunnat använda tampong.
Sådär, nu är det sagt.

Minua nauratti! Ja hauska sattuma oli myös se, että olimme samanikäisiä. Sitten Annika sai lapsia ja kirjoitti kirjan "9 1/2 månad" lapsiperheen "ihanuudesta" jonka luin muutamaa vuotta myöhemmin odottaessani omaa esikoistani. Yhtäkkiä Annika hävisi jonnekin, myöhemmin kuulin että hän oli sairaslomalla työuupumuksen vuoksi. Tämä samoihin aikoihin kun itse kärsin keskivaikeasta masennuksesta. Annika ja minä <3

Nyt Annika ja minä olemme saavuttaneet 48 vuoden iän ja kokeneet ensimmäiset merkit vaihdevuosista. Paitsi että Annikalla todettiin samassa rytäkässä kohdunkaulansyöpä. Siitä kaikesta syntyi annikamaisesti kirja "Vad ska en flicka göra. Konsten att vara riktigt rädd". Lisäksi hän kertoi syövästään viime kesänä Ruotsin suosituimmassa radio-ohjelmassa "Sommar i P1".

Jag säger det här bara en gång: Jag var över fyrtio år innan jag insåg att jag inte längre var ung och begåvad. Inte konstigt att jag behövde professionell hjälp.

Lantzin kirja on oikeastaan kirja hänen koko tähänastisesta elämästään. Siihen sisältyvät lapsuus tukholmalaislähiössä, kolme vuotta Algeriassa isän työn takia, Madonna-wanna-be-vaihe, näyttelijähaaveet ja niiden kariutuminen ja lopulta pitkä ura Ruotsin radiossa ja ammattititteli "koomikko".

Mutta ennen kaikkea tämä on kirja vanhenemisesta. "Miten muka voin olla keski-ikäinen. Olen liian lyhyt viisikymppiseksi!". Lantz - kuten minäkään - ei voi ymmärtää, että onkin yhtäkkiä "keski-ikäinen".

För så är det ju, att vi alla vet att vi ska dö, men många av oss i länder med tillgång till rent vatten och fungerande sjukvård hamnar dessförinnan i det vi definierar som medelåldern. Men det är inget vi förbereder oss på. 

Lantz on parantumaton hypokondrikko, terveyskeskusten kanta-asiakas. Kirjan keskivaiheilla Lantz vitsailee menevänsä taas jälleen kerran gynekologin tarkastukseen mutta tuleekin takaisin uutispommi mukanaan - tutkimuksissa on havaittu solumuutoksia jotka saattavat merkitä syöpää. Kirjan loppuosa meneekin sitten tutkimuksissa ja hoidoissa joita Lantz kuvaa humoristiseen tyyliinsä mutta samalla sydäntäsärkevän rehellisesti.

Min mens har alltså upphört. Det är det absolut enda positiva med detta jag råkat ut för. Mensen som upphört. Jag har inte mens längre. Jag är mensfri. Jag och min mens har tagit en paus som aldrig kommer att ta slut. Prata med min mens och den kommer inte att lyssna för DEN FINNS INTE LÄNGRE!

Mutta varsinainen uutispommi jonka luen tästä kirjasta on tieto, että Annika Lantz on itse asiassa ruotsinsuomalainen! Tai tarkemmin ottaen ruotsinsuomenruotsalainen. Lantzin isä on nimittäin kotoisin Pohjanmaalta, Petolahdelta vaikkakin muutti Ruotsiin jo lapsena. Mutta tämä siis selittää Lantzin huumorin jota ei ole aina hyvällä täällä Ruotsissa katsottu. Suomalaista mustaa huumoriahan se! Sitä samaa, jota ruotsalaismieheni kutsuu niin kauniisti "brutaaliksi". Annikan ja minun matka jatkuu...

Annika Lantz: Vad ska en flicka göra? Konsten att vara riktigt rädd
Wahlström & Widstrand 2016

lauantai 22. lokakuuta 2016

Ilkka Remes: Ruttokellot (2000)

Havahduin tässä jokin aika sitten, etten ole lukenut yhtäkään Remestä! Heitin someen kysymyksen mitä kannattaisi lukea ja some vastasi. Ruttokellot on nyt muutamaa sivua vaille luettuna ja täällä on yksi uusi Remes-fani!

Ruttokellot ilmestyi vuonna 2000 eli viimeisenä Suomen-vuotenani. Kirjassa käytetään tutusti vielä markkoja ja presidenttinä on nainen. Nimiä mainitsematta mutta sain kyllä kirjasta vihjeitä kenestä saattaisi olla kyse... Pääministeri Juvonenkin on sangen tutun oloinen hahmo.

Juvonen ei halunnut viihdeohjelmiin esiintymään, ja hän tiesi ettei olisi ollut sellaisissa edes edukseen. Hän tiesi ongelmansa poliitikkona: hänestä puuttui lämpö. Hän oli analyyttinen ja jyräsi keskustelukumppaninsa asiatiedoillaan, mutta hänen ympärillään oli aina tyhjä, viileä tila. Hänen olisi pitänyt olla rahvaanomaisempi menestyäkseen, mutta vaistomaisesti hän oli tehnyt koko uransa ajan päinvastoin - vahvistanut imagoaan ylivertaisena asiantuntijana.

Olen suoraan sanoen ällistynyt, että Suomessakin osataan kirjoittaa tämän tason thrillereitä. Olenhan minä Michael Crichtonini ja Tom Clancyni lukenut eikä Ilkka Remes heidän rinnalla jää paljoakaan varjoon, ainakaan tämän kirjan perusteella. Ja Dan Brownia lukeneet arvostanevat Remeksen suhteellisen eläväistä henkilökuvausta.

Niin, niistä henkilökuvauksista... Tätä kirjallisuudenlajia lukiessa täytyy pitää mielessä, että nyt mennään juonen ehdoilla ja henkilöt saavat kompuroida kyydissä parhaan kykynsä mukaan. Mitään psykologisia syväluotauksia ei siis ole luvassa. Remes kuitenkin yrittää luoda jonkin sortin profilointia aina sopivin väliajoin.

Johanna lusikoi mekaanisin ottein viimeiset pussikeiton rippeet lautaseltaan suuhunsa ja huuhtoi suolaisen, keinotekoisen maun vesihörpyllä.

Kirjan suomalainen naissivuhahmo Nina kuvataan ilman sen kummempia krumeluureja, liekö tämä sitten se ihannenaisen prototyyppi:

Hänellä oli suora ryhti, pitkät tummina kiiltävät hiukset ja hyvä vartalo, joka pysyi kunnossa ilman kuntoilua ja painontarkkailua.

En lähde tässä kritisoimaan Remeksen naishahmoja sillä eivät ne mieshahmotkaan sen suurempiin analyyseihin innosta. Kirjan sankaritar, poliisipsykologi Johanna Vahtera olisi kuitenkin kaivannut vähän lisätaustoitusta. Kirjassa kyllä viitataan Johannan ongelmiin luoda pysyvämpiä ihmissuhteita ja koko tarinan kantava kysymys on Johannan ammatillinen epäonnistuminen jonka hän haluaa hyvittää ratkaisemalla jutun. Mutta jotenkin nämä langat jäävät irrallisiksi. Lopussa joka tapauksessa liikutuin kun Johanna vihdoin  "antoi kyynelten tulla". Löytyihän sieltä sittenkin vähän inhimillisyyttä!

Entäpä sitten se juonipuoli? Koska en ole asiantuntija millään kirjassa esiintyvällä osa-alueella niin nielaisin koko paketin pureksimatta enkä tietenkään löytänyt mitään epäuskottavaa. Kaikki yksityiskohdat tuntuivat täysin loogisilta ja tarina eteni kuin pikajuna. Hämmennyksekseni kirjailija kuitenkin viimeisellä sivulla kirjoittaa loppukaneettinaan, että "monet todellisilta vaikuttavat faktat tässä kirjassa ovat mielikuvitukseni tuotetta, ja monet sepitetyiltä näyttävät asiat ovat totta". Jaaha...

Nyt sitten kipin kapin kirjastoon lainaamaan seuraava Remes. Mitä mahdatte suositella?

perjantai 21. lokakuuta 2016

Lukemista ja lomailua



Torni johon emme vielä tällä kertaa kiivenneet.

Blogissani on ollut hiljaiseloa, lokakuu on mennyt nopeasti töiden ja lomailun merkissä. Mutta olen siinä välissä myös lukenut! Tällä hetkellä onkin monta kirjaa levällään ja koska periaatteeni on kirjoittaa vain kirjoista jotka olen lukenut kokonaan niin mitään blogipostattavaa ei ole ollut. Mutta viiden päivän loma Splitissä oli sen verran tuottoisa, että pian täälläkin näkyy taas liikettä.

Näkymä "Marjaniemen" huipulta.

Ensimmäinen kirja jonka sain luetuksi loppuun oli Ilkka Remeksen Ruttokellot. Kirjan juoni oli todella jännittävä ja vetävä ja sitä ahmin joka käänteessä. Tämä oli muuten ensimmäinen Remekseni! Olen myös jatkanut Pirjo Hassisen tuotannon läpikahlaamista ja nyt osuikin kohdalle oikea helmi, Sauna Paradis. Tätä kirjaa en halunnut missään nimessä lukea hötkyillen vaan nauttia hitaasti. Sauna Paradis on ehdottomasti paras tähän asti lukemistani Hassisen teoksista. Aikaisemmista kirjoista poiketen Sauna Paradisin henkilöt tulevat lukijaa lähelle ja todella liikuttavat.


Yöpöydällä lojuu Maarit Tyrkön jatko-osa Kekkosmuistelmiinsa jota olen lueskellut silloin tällöin. Harmi, että kirja on melkoinen sillisalaatti. Sekava rakenne ei houkuta lukemaan jos ei nyt satu olemaan tällainen Kekkosfani. Menneisyyteeni kun kuuluu pesti Tamminiemessä joten luen aina kaikki Kekkosta käsittelevät kirjat.


Välipalakirjana olen lukenut ranskansuomalaisen Helena Liikanen-Rengerin "Maman finlandaise"-kirjaa jossa hän kertoo perheensä elämästä Ranskassa. Näitä ulkosuomalaisten elämäntarinoita on todella mielenkiintoista lukea, varsinkin kun itsekin sattuu olemaan ulkosuomalainen. Lapsen kanssa olemme vielä lukeneet iltaisin Risto Räppääjiä sekä vihdoin ja viimein Eduard Uspenskin Fedja-setää (aivan mahtava kirja!!) joten kirjoitettavaa riittää kunhan saan ajatukseni koottua kustakin kirjasta.


Eräs kissatuttavistamme.

Split oli mukava myös syysmatkakohteena. Vaikka meitä sateellakin siunattiin niin saimme myös kaksi oikein aurinkoista ja lämmintä päivää. Kävelimme paljon sekä kaupungilla että lähellä sijaitsevassa Marjanin luonnonpuistossa. Lisäviehätyksen matkaan toi vuokraemäntämme joka oli hyvin puheliasta sorttia ja kohteli meitä kuin lähisukulaisiaan. Saimmekin tietää paljon kroatialaisesta elämänmenosta!


sunnuntai 9. lokakuuta 2016

Erään itsemurhan anatomia


Självmord är en permanent lösning på ett tillfälligt problem.

Muuttaessani Ruotsiin 16 vuotta sitten tilasin heti alkajaisiksi Dagens Nyheterin ja se on siitä lähtien ollut oma korkeakouluni ruotsalaiseen yhteiskuntaan ja mielentilaan. Vakiolukemistani oli sunnuntaisin ilmestynyt pääkirjoittajatoimittajan Niklas Ekdalin kolumni joka mielestäni osui aina täsmälleen naulan kantaan. Kunnes sitten Ekdal ilmoitti lopettavansa lehdessä ja jatkavansa vapaana kirjoittajana. Siinä vaiheessa meidän tiemme erosivat kunnes tänä syksynä luin juuri ilmestyneestä kirjasta jossa Ekdal kertoo itsemurhayrityksestään.

Ekdal, joka kaiken muun ohella on intohimoinen jalkapalloilija, lyö eräässä "ikämiesten" treenipelissä päänsä pahasti törmätessään toiseen pelaajaan. Ekdal palaa kotiin käymättä lääkärillä, tuntee olonsa huonoksi mutta uskoo saaneensa vain lievän aivotärähdyksen.

Tästä alkaa yli vuoden mittainen piina jolloin Ekdal menettää työkykynsä lääkärien kuitenkaan löytämättä mitään fyysistä vaivaa pään alueelta. Aivotärähdyksen olisi pitänyt parantua jo aikoja sitten mutta Ekdal ei siedä ääniä tai kirkkaita valoja, useimmiten hän ei pysty edes nousemaan sängystä ylös. Lopulta hän tyhjentää lääkekaapin ja menee talon kellarivarastoon nauttimaan tappavan coctailinsa. On hiuskarvan varassa, että Ekdal ylipäänsä selviää kirjoittamaan tämän kirjan.

Kirja ei ole pelkästään Ekdalin elämänkerta vaan kirjoittajalle tyypilliseen tapaan kirjasta muodostuu laajempi kuvaus ajastamme. Ekdal on uravalintansa ansiosta aina siellä missä tapahtuu, YK-joukoissa Libanonissa ja toimittajana maailman alati vaihtuvissa kriisipesäkkeissä. Mutta kirja on ennenkaikkea yritys ymmärtää itsemurhan mekanismia.

En vanlig dag tar fem människor sitt liv i Sverige.

Ekdal muistuttaa useaan otteeseen kirjan kuluessa - itsemurha on Ruotsissa yleisempi kuolinsyy kuin liikenneonnettomuudet ja Yhdysvalloissa itsemurhissa kuolee kolme kertaa enemmän ihmisiä kuin muihin kohdistuvissa murhissa. Ja kuka tahansa voi todellakin joutua siihen tilanteeseen, että itsemurha tuntuu ainoalta keinolta. Miksi siitä on niin vaikea puhua?

Kirja on vahva dokumentti eräästä itsemurhasta josta oli vähällä tulla yksi lisänumero tilastoihin. Mutta kuten Ekdal toteaa, useimmat itsemurhasta selviytyneet tuntuvat katuvan tekoaan ja ovat onnellisia selvittyään hengissä. Niin myös Ekdal. Kirja on samalla puolustuspuhe kiistellyn ECT- eli sähköshokkihoidon puolesta joka sai myös Ekdalin lopulta takaisin jaloilleen.

Den friske har tusen önskningar men den sjuke bara en.

Kirjoittaja ottaa kantaa myös suurempiin kysymyksiin kuten eutanasiaan (miten olenkaan kaivannut Ekdalin kolumneja, näitä moraalisia kompasseja!) Hän kertoo esimerkin Yhdysvalloista jossa eräältä keuhkosyöpään sairastuneelta potilaalta evättiin 4000 dollaria maksanut hoito mutta tarjottiin sen sijaan 50 dollaria maksava kuolinapu. Tämän hetkisessä Euroopassa tällainen tilanne saattaa tuntua kaukaiselta mutta kuten jo olemme huomanneet, poliittiset ja yhteiskunnalliset tilanteet voivat muuttua nopeastikin. Eutanasiasta voi vääränlaisessa yhteiskunnassa tulla "arvottomien" ihmiselämien eliminoimista.

Sjukdom är det mest politiska som finns, och ingenstans är man sjukare, mer sårbar, än inom psykiatrin. Att vara sjuk ger unik erfarenhet. Ju närmare döden, desto mer värd att lyssna på är människan. Men nästan ingen vill höra vad åldringar, psyksjuka eller presumtiva självmördare har att säga.

Ekdal päättää kantaa kortensa kekoon kirjoittamalla tämän kirjan. Vaikka kuolemaa käsitteleviä kirjoja on Ruotsissa ilmestynyt viime vuosina useita ja ne ovat saaneet paljon sekä julkisuutta että lukijoita niin juuri itsemurha tuntuu olevan vielä tabu. Ekdal toteaa loppukaneetissaan, että itsemurha on tarpeeton keino ennenaikaisesti lopettaa jo muutenkin niin nopeasti kuluva elämä ja toivoo yhtä tehokasta työtä itsemurhien estämiseksi kuin esimerkiksi mitä on tehty liikenneturvallisuuden kehittämisessä.

Ruotsinkielisiä kirjoja lukiessani mietin aina kannattaako niistä kirjoittaa täällä blogissani, kävijätilastoista nimittäin näkee selvästi että ne eivät lukijoita liiemmin houkuttele. Mutta koska tämä on ennen kaikkea lukupäiväkirja itseäni varten niin kyllä niistä aina joku postaus tulee tehtyä. Lisäksi uskon, että ehkä löytyy muita jotka ovat kiinnostuneita tietämään mistä kirjoista Ruotsissa puhutaan, usein nämä lukemani ruotsalaiskirjat ovat nimittäin niitä joista on paljon "pöhisty" julkisuudessa.

Niin myös tämä Ekdalin kirja ja jos ruotsinkielen taito ei taivu koko kirjan lukemiseen mutta aihe kiinnostaa niin tässä muutama linkki: Dagens Nyheter julkaisi otteen Ekdalin kirjasta, lisäksi Ekdalia on luonnollisesti haastateltu moneen otteeseen sekä radiossa että muussa mediassa tämän kirjan ilmestymisen myötä.

Niklas Ekdal: Hur jag dog. Och fick klart för mig hur allt hänger ihop.
Brombergs 2016

Eeva Tenhunen: Hyvän tytön hautajaiset (1978)

Ensimmäisellä lomaviikollamme tyhjensimme toukokuussa kuolleen äitini kodin. Vietimme viikon Keski-Suomen järvimaisemissa yhdessä siskoni ...