sunnuntai 17. joulukuuta 2017

Muuttoliikkeessä - Abdirahim Hussein: Minä Husu, suomalialainen (2017)



Vuosi on kääntymässä loppusuoralle, samoin vuoden lukuhaasteet. Tämän kirjan nappasin mukaani kirjastosta, koska se näytti nopealukuiselta (mitä se olikin) ja koska tarvitsen nopealukuista luettavaa saadakseni täyteen vuoden lukutavoitteeni, 100 kirjaa. Lisäksi Husun tarina sopii täydellisesti Suketuksen Muuttoliikkeessä-lukuhaasteeseen, joka sekin päättyy vuodenvaihteessa. Kaiken lisäksi kirja osoittautui oikeaksi sankaritarinaksi, joten se pääsi mukaan myös Helmet-listalleni.

Vaikka olenkin ollut ulkosuomalainen jo 17 vuotta, on "Husu" toki tuttu hahmo ja olen kuullut hänestä paljon. Lähinnä tiesin hänet kuitenkin Ali ja Husu -radio-ohjelmasta, joten olikin mielenkiintoista lukea missä kaikessa muussa Hussein on ollut mukana.

Husseinin tarina kerrotaan melko lailla kronologisesti vaikkakin se hyppelee välillä eri teemojen mukaan. Hussein kertoo pakomatkastaan Somaliasta Kenian kautta Suomeen ja vaikka mukana on paljon yksityiskohtaista kuvausta, paljon jää kuitenkin hämärän peittoon. Itseäni kiinnostaisi esimerkiksi tietää miksi Hussein lähetettiin juuri Suomeen. Kuvaus alkuvuosien elämästä vastaanottokeskuksissa ja nuorena opiskelijana jäi myös harmittavan pinnalliseksi.

Kirjan suurin heikkous lienee se, että kirjan ääni on vahvasti poliitikko Abdirahim Husseinin. Kirjassa on paljon asiaa ja mielenkiintoisia anekdootteja mutta kirjan taso ei kohoa persoonalliseksi tai koskettavaksi. Lisäksi harmittaa kirjan oikolukuvirheet ja kirjoitusvirheet. Jos tekstissä vilahtaa sana "romaani" kun puhutaan romaneista, uskottavuus kustantajaan romahtaa välittömästi. Kuvaliitettä olisi myös voinut miettiä uudemman kerran, tässä muodossa sen olisi voinut jättää kokonaan pois.

Mutta nyt kirjan ansioihin! Tiesin jo ennestään Husseinin olevan symppishahmo mutta kirjan luettuaan ei voi kuin rakastua. Jos maailmassa olisi enemmän Husuja niin eihän ihmiskunnalla olisi mitään hätää! Husseinin kertomus esimerkiksi siitä, miten hän sanan peitsellä taltutti skinheadin aggressiivisen hyökkäyksen turkulaisbaarissa pitäisi ottaa mukaan kaikkiin diplomatiaa käsitteleviin oppikirjoihin.

Hussein pohtii paljon juuri identiteettiä ja miten se muotoutuu ihmisen eliniän aikana ja miten se on sidoksissa "ihmisen sisäiseen tarinaan", kuten Hussein toteaa. Hän kertoo avoimesti siitä ristiriidasta kuinka hän palaa työtehtävissä Somaliaan kahdenkymmenen Suomessa vietetyn vuoden jälkeen ja kokee todellisen kulttuurishokin. Toisaalta Suomessa hän on tottunut kuulemaan solvauksia kirjaimellisesti päivittäin vaikka hän korostaakin, että solvaajat ja rasistit ovat vähemmistö.

Mutta kuitenkin! Selviäisinkö itse sellaisesta elämästä, jossa saisin päivittäin kuulla toivotuksia palata "sinne mistä olet tullutkin"? Mistä Hussein löytää  voimia jaksaa jatkaa elämäänsä Suomessa? Kirjasta selviää, että Husseinilla on vahva usko Jumalaan ja kiinteä yhteys perheeseensä. Lisäksi hän selvästikin valitsee uskoako hyvään vai pahaan ja ensimainittu saa aina yliotteen. Tässä lienee perusresepti oman elämän sankaruuteen?

Minä olen kansallisuudeltani suomalainen ja etnisyydeltäni somalialainen. Olen sekä että, siis olen suomalialainen. Mielestäni meidän tulisi auttaa jokaista Suomessa asuvaa löytämään oma identiteettinsä ja sen myötä paikkansa tässä yhteiskunnassa.

Husu for president!

**
Markku Hattula, Abdirahim Hussein: Minä Husu, suomalialainen. Abdirahim Husseinin tarina
Minerva Kustannus 2017

Helmet-lukuhaaste: 21. Sankaritarina

lauantai 16. joulukuuta 2017

Muuttoliikkeessä - Hédi Fried: Skärvor av ett liv (1992)


Hédi Fried on tunnettu hahmo Ruotsissa ja 93 vuoden iästään huolimatta edelleen aktiivinen debatööri. Tai ehkä juuri siksi, Fried on nimittäin moneen kertaan ilmaissut huolensa Ruotsissa yhä enemmän näkyvistä uusnatsismin ja antisemitismin merkeistä. Fried, joka itse pelastuttuaan keskitysleireiltä ja päästyään Ruotsiin, oli sodan jälkeen vakuuttunut, että samaa virhettä ei ihmiskunta enää tule tekemään. Nyt hän ei ole enää yhtä varma.

Fried on kirjoittanut useammankin kirjan, jotka perustuvat hänen omiin elämänvaiheisiinsa. Ensimmäinen niistä on tämä nyt lukemani "Skärvor av ett liv", elämän sirpaleita. Ja sirpaleista Fried todellakin lähti rakentamaan uutta elämäänsä saavuttuaan Ruotsiin vuonna 1945 Punaisen Ristin kiintiössä.

Fried syntyi ja vietti lapsuutensa Romaniassa unkarinkielisessä juutalaisperheessä. Perheen kohtalo oli sama kuin miljoonien muiden juutalaisperheiden. Ensin perhe ajettiin kotikaupungissaan asumaan gettoon. Huhut liikkuivat ja kuolemanleireistäkin oli jo kuultu mutta se kuulosti liian uskomattomalta ollakseen totta. Sen sijaan uskottiin niitä huhuja, joiden mukaan geton asukkaat kuljetettaisiin maaseudulle työvoimaksi. Vihdoin kuljetuspäivä koitti mutta pitkän junamatkan jälkeen pääteasema oli Auschwitz. Sinne jäivät lopulta Friedin molemmat vanhemmat. Sisarensa Livian kanssa Fried siirretään Hampuriin työleirille ja päätteeksi vielä Bergen-Belsenin keskitysleirille. Englantilaisten vapauttaessa leirin molemmat tytöt ovat hengissä.

Tarinan kaava on ehkä moneen kertaan kerrottu mutta Fried tuo tähän tarinaan nuoren tytön näkökulman. Elämä keskitysleirissä ei ollut helppoa mutta tytöt onnistuvat säilyttämään ainakin rippeet elämänjanostaan. Hédi salakuljettaa leirin ulkopuolella työskennellessään suussaan vihreän puunlehden, jota tytöt ystävineen ihailevat illalla parakissa kuin maailman seitsemättä ihmettä. Ja kun joku tytöistä täyttää vuosia toiset käyttävät kaiken kekseliäisyytensä voidakseen antaa lahjoja. Hédi säästää paloja pienestä leipäannoksestaan ja yhdessä ranskalaisilta sotavangeilta saamansa marmeladinokareen kanssa lahjasta tulee paras lahja jonka pikkusisko on elämänsä aikana saanut.

Vapauden koittaessa tytöillä on vain yksi haave - päästä nopeasti normaalin elämän alkuun ja jatkaa siitä minkä sota muutamaa vuotta aikaisemmin keskeytti. Suurin haave perheensä menettäneille tytöille on perustaa oma perhe ja saada lapsia. Livian tapaama poika pääsee Ruotsiin, jonne myös Livia haluaa. Isosisko Hédi haluaisi Australiaan mutta tuntee vastuuta pikkusiskostaan ja suostuu suunnitelmaan hakeutua Ruotsiin.

Ensimmäiset muistot Ruotsista ovat Friedillä edelleen vahvasti mielessä - kuuma maitokaakao ja puhtaat lakanat. Mutta hankauksiltakaan ei vältytä: ruotsalaiset eivät osaa arvostaa tyttöjen toimeliaisuutta kun nämä nuoren tytön innossaan leikkaavat ja ompelevat lakanat ja patjansuojukset tarvitsemikseen vaatekappaleiksi. Hédin on myös vaikea hyväksyä uutta statustaan "pakolaisena" ja sitä, että he Ruotsiin saavuttuaan joutuvat karanteeniin. Heidänhän piti olla nyt vapaita!

Fried on elänyt pitkän ja uskomattoman elämän. Ruotsissa hän meni ensin naimisiin ja perusti perheen mutta miehensä kuoltua hän ryhtyi hoitamaan tämän perustamaa yritystä. Kun lapset olivat aikuisia Fried toteutti vihdoin nuoruuden haaveensa ja ryhtyi opiskelemaan lapsipsykologiksi. 90-luvulla ilmestyi tämä ensimmäinen kirja ja siitä lähtien hän on kirjoittanut ja kiertänyt puhumassa holokaustista. Tänä syksynä Fried oli yksi August-kirjallisuuspalkinnon ehdokkaista kirjallaan "Frågor jag fått om Förintelsen", jossa hän vastaa koululaisten esittämiin kysymyksiin holokaustista.

Fried on eittämättä lähestymässä elämäntaipaleensa päätepistettä mutta hän jättää arvokkaan perinnön meille jälkipolville. Meidän tehtävämme on kantaa perintöä eteenpäin ja muistuttaa yhä uudestaan, että nämä nyt näkemämme varoitusmerkit on nähty jo aiemmin. Emme saa unohtaa.

Länge har jag tänkt över vad meningen kunde vara med detta påbröd, denna extra tilldelning, detta nya liv? Det tog mig fyrtio år att komma underfund med att jag är ett vittne, och att det kanske är min uppgift att berätta vad jag upplevt, trots att jag inte äger en författares penna. Vi är så få som är kvar! Vi måste berätta om detta omänskliga som har hänt i det tjugonde århundradet; det får inte försvinna under glömskans kåpa. Och det får aldrig hända igen!

**
Hédi Fried: Skärvor av ett liv. Vägen till och från Auschwitz.
Natur och Kultur 2015

Helmet-lukuhaaste: 43. Kirja, jonka lukemista olet suunnitellut pidempään

torstai 30. marraskuuta 2017

Peter Franzén: Särkyneen pyörän karjatila (2017)


Talven ensimmäisen lumisateen laskeutuessa kotimaisemiini työmatkalukemisenani oli Peter Franzénin "Särkyneen pyörän karjatila". Tapahtumat keskittyvät yhteen kesäiseen päivään ja yöhön, joten kontrasti ulkona vallitsevaan valkeuteen oli melkoinen!

Talon vanha emäntä Kaino täyttää 80 vuotta ja vieraita odotellaan sekä läheltä että kaukaa. Nuorin poika Eemeli pyörittää tilaa nuorikkonsa Marin kanssa ja muut sisarukset ovat tulossa perheineen. Naapuristakin tullaan onnittelemaan. Tähän asti kaikki hyvin paitsi, että parin ensimmäisen sivun jälkeen tapahtumat lähtevät vyörymään hallitsemattomalla voimalla. Kun olen lukenut viimeisen rivin voin vain hengästyneenä todeta, että Peter Franzén on onnistunut keikauttamaan ylösalaisin koko klassisen suomalaisen Ihmiset suviyössä -teeman.

"Äiti", Maire sanoi ovensuusta.
"Voi Maire", Liisa huokaisi.
"Tämä on ollut ihan kauhia ilta. Onko niillä aina tämmöistä?" Maire kysyi.

Kirja osui eteeni ns.kiintiökirjana. Helmet-lukuhaasteesta puuttui vielä muutama kohta, mm. yhdenpäivänromaani, jota en millään osannut keksiä. Franzénin uusinta vinkattiinkin monelta taholta juuri tähän kohtaan. Lisäksi Franzén täyttää myös toisen kiintiökohdan eli on mieskirjailija. Yritän nimittäin oikeasti pitää jonkinlaista sukupuolista tasapainoa lukemieni kirjailijoiden listassa vaikka useimmin sinne tiensä löytävätkin naiskirjailijat.

Ensimmäiset 50 sivua olin jo muutaman kerran heittämässä urakan kesken. Oliko tässä nyt muka joku uusi wanna-be-paasilinna vai kenties valmis käsikirjoitus ensi kesän kesäteattereiden vetonaulaksi? Viinaa, bensaa ja ruumiin eritteitä kului siihen tahtiin, että en pysynyt enää perässä kuka ketä ja missä. Mutta sitten alkoi tulla täkyjä. Vaiettu trauma. Salaisuus. Sota. Kielletty rakkaus. Petos. Franzén veti kaltaistani uteliasta lukijaa kuin pässiä narussa. Kaiken sekamelskan keskeltä alkoi paljastua koko sodan käyneen sukupolven traaginen kohtalo.

"(---) Jokasessa päivässä olis mahollisuus alottaa uus elämä, mutta me koitetahan vain pitää kynsin hampain kiinni siitä vanahasta ajatuksesta, että pietään suut kiinni ja kärsitähän omista ja muitten virheistä, iteksemme. Painaahan se mieltä, kun kenellekään ei voi puhua. (---)"

Alun epäilyistä huolimatta on pakko todeta, että pidän kirjasta! Mikä on yllätys, sillä tämä ei ole todellakaan mikään minulle "tyypillinen" kirja. En pidä puskahuumorista ja ei minua tätäkään lukiessa hirveästi naurattanut mutta tyylikeinona ja kontrastina sodan traumojen käsittelyyn Franzénin valitsema huumori sopi yllättävän hyvin.

Kirjan henkilöt ovat kuin luotuja minkä tahansa kesäteatterin repertuaariin. Varsinkin talon nuorikko Mari saa loistaa tässä draamassa sekä eroottisesti että vähemmän eroottisesti. Vanha emäntä Kaino on klassinen Suomi-Filmin matroona, joka saa näyttää myös herkän puolensa. Lopun saunakohtaus herkisti lukijankin kun vanha äiti halusi "vielä kerran" pestä poikiensa selät, kuin aavistaen tulevan lähtönsä.

Franzén kirjoittaa pehmeän muheaa dialogia murteella, jota en itse hallitse mutta joka käsittääkseni sijoittuu jonnekin Pohjois-Suomeen. Tarinan rytmi on kiihkeä ja luvut lyhyitä, kuin valmiita elokuvan kohtauksia joten uskallan povata tästä jonkin sortin filmatisointia. Tämä oli ensimmäinen Peter Franzénilta lukemani kirja ja olen iloisesti yllättynyt. Muissa blogeissa esimerkiksi Tuijata ja Tuhat elämää-blogin Mia kehuvat kirjan äänikirjaversiota, jossa saa kuulla romaanin kirjailijan itsensä lukemana. Kirja saattaakin päästä vielä uudestaan lukulistalleni...

**
Peter Franzén: Särkyneen pyörän karjatila
Tammi 2017
323 sivua
Helmet-lukuhaaste: 19. Yhdenpäivänromaani

torstai 16. marraskuuta 2017

Riad Sattouf: Tulevaisuuden arabi (2015)


Luen sarjakuvia nykyään hyvin satunnaisesti mutta aina jonkun sarjakuva-albumin luettuani muistan kuinka tehokas ja toimiva kerrontamuoto se onkaan. Olen lukenut Marjane Satrapin Persepolis-sarjan ja koska tätä ranskalaisen Riad Sattoufin niinikään omaelämäkerrallista sarjaa on monessa yhteydessä verrattu juuri Satrapiin, pistin sarjan ykkösosasta varauksen kirjastoon.

Sattouf on syntynyt Ranskassa mutta on sen lisäksi elänyt suuren osan lapsuuttaan Libyassa ja Syyriassa. Syyriasta kotoisin oleva isä halusi, että hänen pojastaan tulisi moderni ja hyvinkoulutettu "tulevaisuuden arabi" ja että poika kävisi koulua Syyriassa. Ranskassa kokemaansa rasismiin kyllästynyt isä saa työtarjouksia  mm. Oxfordista mutta isä päättää ottaa vastaan opettajan viran Tripolin yliopistosta ja perhe muuttaa Libyaan. Isä ihailee vahvoja johtajia, kuten juuri Libyan diktaattori Muammar  Kaddafia, joten odotukset ovat suuret.

Perillä ei kuitenkaan odota isän odottama sosialistinen ihannevaltio vaan köyhä ja arvaamaton yhteiskunta. Isä yrittää selittää asioita parhain päin mutta kun Kaddafi ilmottaa päättäneensä, että kaikkien pitää vaihtaa työpaikkaa keskenään, isäkin pelästyy. Opettajista tulisi maanviljelijöitä ja maanviljelijöistä opettajia. Isä päättää palata perheensä kanssa Ranskaan, jossa he asuvat jonkin aikaa Riadin ranskalaisten isovanhempien luona ennen kuin perhe muuttaa edelleen Syyriaan.

Tarinan kertoja on pieni Riad, joka on tarinan alkaessa vain parivuotias. Sattouf tuo kuvituksessa esille yksityiskohtia, joita tyypillisesti vain lapsi huomaa mutta tekstissä kuuluu enemmän aikuisen Sattoufin ääni, poliittisia tapahtumia ja historiaa selittävänä kertojana. Tarinasta nivoutuu jännittävä sekoitus, jossa pieni kuvassa vilahtava yksityiskohta nostaa esille aivan eri asioita kuin mitä "virallisessa" tarinassa kerrotaan.

Parhaiten tämä tekstin ja kuvan ristiriitaisuus tulee esille perheen ranskalaissyntyisen äidin kohdalla. Sattouf ei suoranaisesti kommentoi äitinsä asemaa perheessä mutta kuvien kautta esitetystä tarinasta paljastuu isän naista "heikompana astiana" pitävä asenne. Isä myös avoimesti kauhistuu jo ajatusta siitä, että tuleva toinen lapsi olisikin tyttö. Äiti jätetään kuitenkin aina sanattomaksi eikä hän kertaakaan protestoi isän mielipiteitä vastaan. Vain ilmeet paljastavat äidin ajatukset. Toisaalta Sattoufin tarina on ennen kaikkea kertomus pienen Riadin ja isän suhteesta. Poika ei kertaakaan kyseenalaista isäänsä vaikkakin ihmettelee suurin silmin kaikkea ympärillä näkemäänsä.

Minua järkytti erityisesti kohtaus, jossa perhe Syyriassa eläessään kävee sattumalta kolmen torilla hirtetyn miehen ohi. Isä peittää Riadin pään ämpärillä, jotta tämä ei näkisi hirtettyjä mutta poika kurkistaa kuitenkin ämpärin alta. Äiti ihmettelee miksi hirtettyjä ei ole viety pois, jolloin isä selittää näennäisen rauhallisena mutta huolestunein ilmein, että ihmisiä pitää pelästyttää jotta he pysyisivät rauhallisina ja tottelevaisina. Kertoja ei kommentoi tilannetta mitenkään vaan kohtaus esitetään yhtenä lapsuusmuistona muiden joukossa.

Pienen pojan näkökulmasta kerrottuna tarina on todella riipaiseva ja Sattouf onnistuu kuvillaan välittämään elävästi ja todentuntuisesti lapsen maailman. Kirjailijaa on kuitenkin kritisoitu siitä, että hän kuvaa arabeja hyvin stereotyyppisesti. Tähän kritiikkiin Sattouf on vastannut, että hän parodioi yhtälailla ranskalaista kulttuuria, mitä en tosin ainakaan tässä ensimmäisessä osassa niinkään huomannut. Toisaalta syyrialainen runoilija Adonis on todennut, että Sattouf "näyttää asiat sellaisina kuin ne ovat".

Tarina jatkuu vielä kahden osan verran vuoteen 1987, jolloin Sattouf on yhdeksänvuotias.

**
Riad Sattouf: Framtidens arab. En barndom i Mellanöstern (1978-1984)
Ruotsinkielinen käännös Björn Wahlberg
(L'arabe du futur. Une jeunesse au Moyen-Orient, 2014)
Cobolt 2015

Helmet-lukuhaaste: 16. Ulkomaisen kirjallisuuspalkinnon voittanut kirja
Kirja on saanut useita palkintoja, mm. Angoulêmen  sarjakuvafestivaalin jakaman Vuoden parhaan sarjakuva-albumin palkinnon.

sunnuntai 12. marraskuuta 2017

Leena Lehtolainen: Viattomuuden loppu (2017)


Onnistuneen loman merkki lienee se, kun luettuja kirjoja odottaa blogiin pääsyä pinossa kasapäin. Viime viikolla vietettiin täällä Ruotsissa syyslomaa ja varaamamme mökkiloma osoittautui täysosumaksi myös lukuharrastukseni kannalta. Ruotsin hallitus muuten käynnisti jo viime vuonna kampanjan, jossa syysloma nimettiin lukulomaksi, "läslov". Sopii minulle!

Ja juuri sopivasti ennen lomaa löysin kirjastosta Leena Lehtolaisen uusimman, jota olinkin jo odottanut. Mikä nautinto! Erityinen nautinto tästä tuli kun huomasin, että Lehtolainen on tällä kertaa panostanut enemmän itse rikokseen kuin Maria Kallion yksityiselämään. Perhe on toki edelleen mukana  juonikoukeroissa ja Kallion lapsetkin jo teini-ikäisiä mutta tällä kertaa Lehtolainen malttaa syventyä murhatutkimuksen eri vaiheisiin. Kirjailija tuntee aiheensa ja poliisityön kuvaus tuntuu uskottavalta.

Itse aihe on rankka, alaikäisiin kohdistuvat seksuaalirikokset, mutta Lehtolainen ei tapansa mukaan mässäile likaisilla yksityiskohdilla. Tarinan keskushenkilö, seksuaalirikoksista tuomittu hammashoitaja Tuula Lahti-Haapala saa jopa ymmärrystä osakseen koska on myös itse joutunut nuorena seksuaalirikoksen uhriksi. Nainen seksuaalirikollisena lienee sen verran kova pala, että kirjailija on valinnut tämän taustan "pehmennykseksi"? Pedofiilirenkaan miespuoliset jäsenet eivät sen sijaan saa kirjailijalta armoa.

Parasta tässä Lehtolaisen uusimmassa oli kuitenkin jälleen kerran osuva ajankuvaus. Kirjassa saavat hienovaraista kritiikkiä niin älypuhelimiinsa uppotuneet vanhemmat kuin tosi-tv-sarjojen tähtöset. Lisäksi nautin aina kun saan lukea Lehtolaisen maisemakuvausta entisestä kotikunnastani Espoosta ja Niittykummusta, jossa asuin ennen muuttoani Tukholmaan. Länsimetrokin vilahtaa luonnollisesti henkilöhahmojen puheissa ja vitsailuissa.

Metrotyömaa oli sotkenut Merituulentien liikenteen pahasti, onnistuin ajamaan väärästä risteyksestä ja jouduin pujottelemaan kapeita väyliä ennen kuin kykenin kääntymään takaisin oikeaan suuntaan. Pyöräilijät puikkelehtivat henkensä kaupalla ajoväylällä, oikealle kääntyvä kuorma-auto väisti viime hetkessä puhelimeensa uppotunutta teinityttöä, jolle myös paloi kadunylittämisvihreä. Espoo oli kaupunki, jossa vain muutos oli pysyvää, ja vaikka metro joskus valmistuisikin, tilanne tuskin korjaantuisi.

Kirjan kannessa kuvattu käärme muuten hämmensi mieltäni. Lehtolainen omistaa sille yhden kirjan mieleenpainuvimmista kohtauksista ja kirjoittaa Maria Kallion ja boakäärmeen kohtaamisesta niin elävästi, että näin käärmeestä painajaisunta lukemista seuraavana yönä. Mutta - ja nyt tulee juonipaljastus - käärmeellä ei ole mitään tekemistä itse murhan kanssa. Kekseliäs harhautus kirjailijalta, sillä ehdin kehitellä jo muutamankin teorian kuinka käärme on osallisena jutussa.

Hienoa nähdä, että Leena Lehtolainen on saanut uutta puhtia Maria Kallio -sarjaansa! Teksti on taitavan sujuvasti kirjoitettua (vaikkakin välillä turhan jaarittelevaa) ja henkilöhahmot pääosin uskottavia. Osa juonenkäänteistä ja "sattumista" tuntuivat tosin vähän epäuskottavilta mutta luotetaan nyt taas siihen vanhaan toteamukseen, että totuus on tarua ihmeellisempää.


**
Leena Lehtolainen: Viattomuuden loppu
Tammi 2017
457 sivua
Lainattu kirjastosta

Helmet-lukuhaaste: 41. Kirjan kannessa on eläin

torstai 9. marraskuuta 2017

Selja Ahava: Ennen kuin mieheni katoaa (2017)


Näen joskus painajaisia, joissa joku itselleni läheinen ihminen onkin yhtäkkiä aivan vieras. Äitini tekee käsittämättömiä asioita tai mieheni flirttailee vieraiden naisten kanssa eikä ymmärrä lainkaan miksi olen tuohtunut. Tunnen unessa oloni yksinäiseksi ja ulkopuoliseksi. Kun jokin tutuksi luulemasi ei olekaan enää tuttu, kadotat maamerkit ja yrität epätoivoisesti löytää takaisin kartalle. Selja Ahavan romaanissa "Ennen kuin mieheni katoaa" kertojaminän aviomies kertoo yllättäin, "neljäkymmentä vuotta myöhässä", että on aina halunnut olla nainen. Vaimo putoaa kartalta, aivan kuten romaanin rinnakkaistarinassa kuvattu Kristoffer Kolumbus.

Olen lukenut tänä vuonna kaksi kirjaa, joissa kuvataan transsukupuolisuutta ja identiteettiä. Amerikkalainen Susan Faludi kertoo kirjassaan "In the Darkroom" isästään, joka muuntautuu unkarinjuutalaisesta amerikkalaiseksi ja käy vielä lopulta läpi sukupuolenkorjausleikkauksen. Faludi kuvaa viiltävän tarkasti tyttären näkökulmasta isän siirtymisen identiteetistä toiseen eikä hän aina ymmärrä isänsä motiiveja, vaikka toki hyväksyy tämän päätöksen. Ruotsalaisen Lina Axelsson Kihlblomin kirja "Kommer du tycka om mig nu" puolestaan kertoo omakohtaisesta sukupuolenkorjausprosessista ja matkasta oman identiteetin löytämiseen.

Ahavan kirja ei varsinaisesti ole kuitenkaan kirja transsukupuolisuudesta. Kirjan teemaksi nousee tuo painajaismainen tunne kun menetät lähimpäsi. Se voi tapahtua sairauden, kuoleman tai vaikkapa avioeron vuoksi tai, kuten tässä Ahavan romaanissa, sukupuolenvaihdoksen takia. Kirja perustuu omakohtaiseen kokemukseen mutta olen tietoisesti jättänyt sen aspektin pois lukukokemuksestani enkä ole esimerkiksi lukenut Ahavan aiheesta antamia haastatteluja.

Ahava kirjoittaa tarkasti ajatuksista ja tunteista, jotka virtaavat kertojaminän läpi. Teksti todella virtaa eteenpäin samalla kun kertojan mies käy läpi omaa muutosprosessiaan. Sitä ei kuitenkaan kommentoida muuten kuin kertojan näkökulmasta. Kertomuksen keskiössä ovat yksin jääneen naisen tuska ja viha.

Haluan paeta vieraaseen kaupunkiin. Haluan herätä ja todeta, ettei tämä ole totta. Haluan sanoa: pukeudu yksin, pukeudu puutarhassa, pukeudu kun minä en näe, tai sopisiko että olet naisellinen mies, anna naisellesi pieni ääni, kerran viikossa, salaa. Ole nainen, mutta tarvitseeko sen näkyä?

Ahava on valinnut romaaninsa toiseksi tasoksi Kristoffer Kolumbuksen, joka kuolemaansa asti uskoi löytäneensä Intian vaikka oli todellisuudessa purjehtinut Amerikkaan. Ahava rinnastaa onnistuneesti tämän tason kertojaminän yrityksiin "kartoittaa" miehensä eri ruumiinosat tutuilla nimillä vaikka vanha kuva ei enää pädekään. Kirjailijan luoma symboliikka on omaperäinen ja laajentaa kirjan teemaa yllättäviin suuntiin.

Nautin todella paljon Ahavan runollisesta ja kauniista tekstistä sekä kielellä leikittelystä. Kirjassa lomittuvat kaksi tasoa pitävät  jännitteen yllä ja Kolumbuksen tarina tuo vauhtia kerrontaan kun kertojaminä jää polkemaan paikoilleen. Jäin kuitenkin kaipaamaan jotain, joka toisi tekstiin rosoisuutta. Kaunis, soljuva kieli oli nautittava lukea mutta tunnetasolla se ei jättänyt sellaista jälkeä kuin olin toivonut. Mielenkiintoinen ja kiehtova kirja joka tapauksessa!

**
Selja Ahava: Ennen kuin mieheni katoaa
Gummerus 2017
Helmet-lukuhaaste: 18. Kirjan nimessä on vähintään neljä sanaa

maanantai 30. lokakuuta 2017

Naisen tie - lokakuun luettuja naiskohtaloita



Lokakuussa luin kaksi mielenkiintoista kirjaa, jotka molemmat osoittautuivat omaelämäkerroiksi. Kirjoittajat ovat omissa maissaan tunnettuja mutta itselleni lähes tulkoon tuntemattomia nimiä. Olin lukenut kirjoista myönteiset arviot omasta aamulehdestäni Dagens Nyheteristä ja pistin niistä varaukset kirjastoon. Molemmat kirjat ovat selkeästi kaunokirjallisia teoksia mutta kirjoja yhdistää myös kirjoittajan pyrkimys laajentaa yksittäinen elämänkohtalo osaksi jotain suurempaa ja antaa sille osittain poliittinenkin yhteys.

Ruotsalais-brittiläinen Sigrid Rausing on Lontoossa asuva kustantaja ja kirjallisuusjulkaisu Grantan omistaja ja päätoimittaja. Ruotsissa hänet tunnetaan myös Tetra Pakin perustajaperheen perijättärenä ja monimiljönäärinä. Rausingin kirja Mayhem käsittelee murhenäytelmää, joka ainakin täällä Ruotsissa oli paljon otsikoissa. Heinäkuussa 2012 poliisi löysi Rausingin kälyn Evan kuolleena kotoaan, peitettynä patjojen ja täkkien alle omasta makuuhuoneestaan. Kävi pian ilmi, että hän oli kuollut jo kaksi kuukautta aikaisemmin huumeiden yliannostuksen aiheuttamaan sydäninfarktiin ja että niinikään huumeriippuvuudesta kärsivä aviomies Hans Rausing oli shokkitilassa piilottanut vaimonsa ruumiin ja teipannut makuuhuoneen oven kiinni.

Sigrid Rausing yrittää tässä kirjassaan ymmärtää mistä veljen ja tämän vaimon huumeriippuvuus on alunperin saanut alkunsa. Rausing ei kaunistele mutta Evan perheen oikeustoimilla uhkailu näkyy tekstissä sillä lukijakin ymmärtää, että paljon jää kertomatta. Rausing on erityisen huolissaan riippuvuuden perinnöllisyydestä ja mainitsee useaan otteeseen kuinka hän varoittaa sekä omaa poikaansa että Hansin ja Evan neljää lasta päihderiippuvuuden periytyvyyden riskistä.

Rausing ottaa esille myös julkisesti paljon esillä olleen kysymyksen - käynnistikö miljardiominaisuus huumeiden käytön? Rausing on varma, että pari olisi ajautunut riippuvuuteen joka tapauksessa mutta että juuri rahojensa ansiosta Hans lienee kuitenkin yhä elossa. Rausing viittaa kirjan alussa Amy Winehouseen ja tämän lukuisiin katkohoitoyrityksiin. Myös Rausingin pariskunta oli useasti katkohoidossa, muun muassa samassa paikassa jossa Winehouseakin hoidettiin, mutta hoidot jäivät aina kesken, lukuunottamatta Hansin viimeistä johon hänet määrättiin Evan kuoleman jälkeen osana oikeuden langettamaa rangaistusta.

Ymmärsin kuitenkin kirjan kuluessa, että perimmäinen motiivi kirjan kirjoittamiseen on jossain muualla kuin yrityksessä ymmärtää huumeriippuvuuden "logiikkaa". Rausing kertoo kuinka hän oikeudenkäynnin lopputuloksena saa veljen ja kälyn neljä alaikäistä lasta huollettavakseen. Lasten vanhemmat eivät tätä päätöstä hyväksy ja erityisesti Eva lähettää uhkailevia ja katkeria viestejä Sigridille. Myös Evan perhe syyttää Rausingia ja väittää, että lasten huostaanotto olisi peräti aiheuttanut Evan kuoleman. Mutta vaikka lukija ei saakaan selville kuin murto-osan pariskunnan edesottamuksista on aivan selvää, että he eivät ole kykeneviä huolehtimaan lapsistaan. Rausing puhuu kirjassa paljon syyllisyydentunnosta ja se kulminoituu juuri tähän huoltajuuskiistaan.

Kirja ei ole mikään skandaalinhöyryinen huumekuvaus vaan hämmästyttävän neutraalisti tehty kuvaus siitä miten kahden ihmisen riippuvuussairaus levittää vaikutuspiirinsä alle koko perheen ja suvun. Rausing kertoo Evan ja Hansin tarinan ohella koko perheensä historiasta ja muistelee lämmöllä omaa lapsuuttaan, jolloin yhteys veljeen toimi vielä. Rausingilla on selvästi ikävä lapsuutensa pikkuveljeä. Tässä tarinassa ei ole voittajia, vain eloonjääneitä.

Jos Sigrid Rausing antaa enemmän kysymyksiä kuin vastauksia niin amerikkalainen Ariel Levy puolestaan tekee ihailtavan itseanalyysin kirjansa The Rules Do Not Apply kuluessa. Koska Levy ei ole minulle tuttu nimi minulta meni hiukan aikaa ennen kuin tajusin, että kyseessä on todella omaelämäkerta. New Yorkissa asuva ja The New Yorker -lehteen kirjoittava Levy aloittaa kertomuksensa dramaattisesti toteamalla, että hän on menettänyt lapsensa, puolisonsa ja talonsa. Lukija pääsee mukaan purkamaan vyyhteä joka alkaa Lena Dunhamin Girls-sarjan henkisesti nuoruuden ihmissuhdesekoilusta ja päättyy monien mutkien kautta Joan Didionin tyyliseen pohdiskeluun elämän ja surun yhteydestä.

Tarina on sekava - aivan kuin itse elämäkin - mutta Levy pääsee lopussa sopuun itsensä kanssa. Nuoren harhaluulo, että elämä veisi eteenpäin on vaihtunut ymmärrykseen siitä, että elämä johtikin takaisin pisteeseen A. Levyn tekstissä on monia teemoja - juutalaisuus, homoseksuaalisuus, alkoholismi - mutta tärkeimmäksi nousee Levyn halu tulla äidiksi. Hän seuraa lähipiirinsä naisia, jotka ovat odottaneet liian kauan ja kuluttavat nyt suuria summia hedelmöityshoitoihin. Levy itse tulee kuitenkin nopeasti raskaaksi löydettyään spermanluovuttajan ystäväpiiristään.

Mutta ollessaan viidennellä kuukaudella raskaana Levy haluaa vielä kerran maistaa vapaan elämän huumaa ja hän lähtee reportaasimatkalle Mongoliaan. Levy saa matkalla keskenmenon ja synnyttää hotellihuoneessa Ulan Batorissa poikavauvan, joka on elossa. Lyhyt hetki, jolloin hän saa pitää poikaansa sylissä, muuttaa lopullisesti Levyn maailmankuvan. Kotiin saavuttuaan hän ilmoittaa haluavansa erota puolisostaan, joka lupauksistaan huolimatta ei ole pysynyt raittiina. Eron yhteydessä heidän täytyy myös myydä maaseudulla sijaitseva talonsa. Levy on jälleen yksin mutta hänellä on muistona arvokas kokemus siitä kuinka hän on ollut 20 minuuttia poikansa äiti.

Sekä Rausing että Levy kirjoittavat nykyajastamme tavalla, joka liikuttaa ja koskettaa. Kirjoissa tulee esille sekä yhteisön että yksilön vastuu merkittävien elämänvalintojen kohdalla. Molemmat nivoutuvat väistämättä toisiinsa, valintamme vaikuttavat lähipiiriimme ja päinvastoin. Minua liikutti kuitenkin erityisesti Levyn lopussa esittämä katharsistinen oivallus, että kaikkea elämässä ei voi suunnitella ja että se saattaa olla jopa vapauttavaa. Tämän asian kanssa taistelen itse lähes päivittäin! Niin, miten se nyt menikään - "life is what happens when you're busy making other plans"...

Någonting håller på att hända. Någonting väldigt litet och väldigt nytt håller på att skjuta skott inom mig. Det är en grodd av kapitulation som av någon anledning känns omöjlig att skilja från trygghet. Den har inte sitt ursprung i en plan. För första gången i livet har jag ingen plan.

**
Sigrid Rausing: Mayhem
Penguin 2017
Helmet-lukuhaaste: 11. Jonkun muun alan ammattilaisena tunnetun ihmisen kirjoittama kirja

Ariel Levy: När reglerna slutat gälla
The Rules Do Not Apply, 2017
Ruotsinkielinen käännös Anna Lindberg
Natur & Kultur 2017
Helmet-lukuhaaste: 18. Kirjan nimessä on vähintään neljä sanaa


Kirjat ovat mukana myös Naisen tie -lukuhaasteessa.

sunnuntai 22. lokakuuta 2017

Samuel Bjørk: Minä matkustan yksin (2013)




Kävin viime jouluisen Suomen loman aikana aleostoksilla kirjakaupassa ja saavuttuani kassalle kirjapinoni kanssa, myyjä tempaisi vieressään olevasta kasasta kirjan ja kehoitti ottamaan senkin - "tästä hyvä dekkari edullisesti". Ja toden totta, hyvän dekkarin tulin ostaneeksi!

Samuel Bjørkin nimen taakse kätkeytyy norjalaiskirjailija Frode Sander Øien, joka tällä kirjalla avaa suunnitellun - omien sanojensa mukaan 10-15 dekkarin - sarjan. Päähenkilöt ovat hieman Oiva Lohtanderin tyyppinen Holger Munch ja - tämä yhteys on toki mainittu monessa muussakin arviossa - hyvinkin Lisbeth Salanderin oloinen Mia Krüger. Holger ja Mia ovat olleet työpari jo aiemmin, ja hyvin menestynyt sellainen, kunnes traagiset tapahtumat pakottivat parin jäähylle. Kirjassa tapahtuva murhasarja saattaa kuitenkin työparin jälleen yhteen sillä nyt tarvitaan maan parhaat poliisit tutkimaan työn alla olevaa murhatapausta.

Mia ymmärtää nopeasti, että murhaajan kohteena ovat kuusivuotiaat, pian koulunsa aloittavat tytöt ja että kyseessä on salakielinen peli, jolla murhaaja haluaa pitää yhteyttä Holgeriin ja Miaan. Holgerilla on sattumoisin kuusivuotias tyttärentytär, joka osoittautuu myös yhdeksi kohteeksi. Holgerin äiti puolestaan on vanhusten hoivakodissa, josta jäljet johtavat epämääräiseen uskonlahkoon. Mialla puolestaan on yhteyksiä huumemaailmaan kuolleen siskonsa huumeriippuvuuden takia ja yhtäkkiä kirjassa viliseekin väkeä kuin pipoa. Sekä Holger että lukija kokevat ymmärrettävästi hengenahdistusta. Kaiken tämän lisäksi tarina etenee hurjaa tahtia, luvut ovat lyhyitä ja lukija kohtaa cliffhangerin toisensa perään.

Tarina on rakennettu taitavasti ja koukuttavasti ja erityisesti symppishahmo Holger herättää mielenkiintoni myös tulevia jatko-osia kohtaan. Pidin myös siitä, että kirjailija ei mässäile väkivallalla. Harry Holeen verrattuna tästä sai tuttuja Hercule Poirot -sävytteisiä assosiaatioita. Mitään ennennäkemätöntä tarinassa ei kuitenkaan ollut, monet hahmoista olivat jopa aika stereotyyppisiä. Mutta se lienee osa dekkarigenren viehätystä? Kirjasta huokuu tosin hiukan sellainen ajatus, että tässä olisi samalla tehty elokuvakäsikirjoitusta. Lyhyet luvut (sopivan mittaisia filmikohtauksiksi?) ja elokuvaan istuva naseva dialogi herättivät epäilykseni. Toinen ihmetystä herättävä seikka oli eräs norjalainen lentoyhtiö, joka mainitaan tarinan kuluessa epäilyttävän useasti. Harkittua tuotesijoittelua...?

Osa sivujuonteista suorastaan hankaloitti tarinan seuraamista. Eräs sivujuonista johtaa iltapäivälehden toimitukseen ja ottaa esille toimituksen moraalin saamiensa tietojen pimityksessä. Tämä osuus meni aivan harakoille ja se olisikin kannattanut säästää toiseen kirjaan, jossa sille olisi voinut jättää enemmän tilaa. Toinen sivujuoni, kirjassa esiintyvä uskonlahko ja sen hahmot olivat mukana tietysti lukijan harhauttamiseksi mutta se osa tarinasta olisi ansainnut selkeämmän yhteyden itse tapaukseen. Lukijana liikutuin lahkon vankina olleesta Rakelin kohtalosta mutta sitä ei koskaan selvitetä. Uskonlahkon osuus kirjassa oli kuitenkin sen verran merkittävä, että pistän tämän kirjan Helmet-lukuhaasteeseen kohtaan "Uskontoa tai uskonnollisuutta käsittelevä kirja".

Loppuarvioni Samuel Bjørkin esikoisdekkarista on ehdottomasti positiivinen ja sellaista "perusdekkaria" kaipaavalle suosittelen kirjaa lämpimästi. Sarjan toinen osa Yölintu on sekin jo suomennettu ja se menee tämän ykkösosan siivittämänä suoraan lukulistalleni.

**
Samuel Bjørk: Minä matkustan yksin
Norjankielinen alkuteos:  Det henger en engel alene i skogen (2013)
Suomentanut Päivi Kivelä
Otava 2016

Helmet-lukuhaaste: 44. Kirjassa käsitellään uskontoa tai uskonnollisuutta

sunnuntai 8. lokakuuta 2017

Naisen tie - Janis Winehouse: Loving Amy (2014)


Amy Winehouse ei lakkaa askarruttamasta mieltäni. Luin viime vuonna Amyn isän Mitch Winehousen kirjan tyttärestään ja Asif Kapadian loistavan Amy-filminkin olen nähnyt jo kaksi kertaa. Nyt sain käsiini Amyn äidin Janis Winehousen kertomuksen tyttärestään ja täytyykin heti tunnustaa, että omat tunteeni Amya kohtaan ovat myös varsin...no, äidilliset. Monet kerrat olen katsonut Amyn varhaisia esiintymisiä ja kyynelsilmin miettinyt mihin hävisi se nuori, kaunis ja superlahjakas tyttö. Mikä sai Amyn suistumaan niin täysin raiteiltaan?

Janis Winehousen näkökulma on myös juurikin "Mummyn": mihin hävisi äidin pieni tyttö? Janis Winehouse toteaa kirjassaan useaan otteeseen, että Amy ei ollut viimeisinä vuosina oma itsensä vaan näytteli eri rooleja. Veli Alex kysyikin välillä, että ketä mahdat tällä kertaa esittää. Äiti hämmästyi myös nähtyään Amyn ensimmäisen tv-haastattelun, jossa tytär puhuu vahvaa cockneyn murretta mikä ei ollut ollenkaan hänen normaali puhetapansa. Äidin mielestä tytär itse asiassa "kuoli" jo paljon ennen fyysistä kuolemaansa.

It happened more around Mitchell than me, but she would often sit on a knee or suck her thumb and talk in a babyish voice. The child was another of her many characters. I couldn't always work it out, but it seemed to me that childlike interactions were uncomplicated for her and they fed her deep need for love.

Jos Mitch Winehousen kirja tuntui aukkoiselta Amyn lapsuuden suhteen niin selitys löytyy Janis Winehousen kirjasta. Mitch teki paljon töitä eikä osallistunut niinkään lastensa arkielämään. Osat kääntyivät kun Amyn ensimmäinen albumi "Frank" ilmestyi. Mitch löysi itselleen luontevan roolin tyttärensä edunvalvojana ja äiti Janis jäi enemmän sisäpiirin ulkopuolelle. Suuri syy tähän oli Janisin oma terveys, hän oli nimittäin monien vuosien epätietoisuuden jälkeen saanut tietää sairastavansa MS-tautia. Janis myös mainitsee kirjassaan olleensa kiitollinen, ettei hänelle kerrottu kaikkea. Äidin sydäntä raastoi seurata tyttärensä huumeriippuvuutta.

Janis Winehousen kirja keskittyy siis luontevasti juuri Amyn lapsuuteen ja onkin todella hurjaa seurata kuinka "Hurrikaani-Amy" kulkee omaa polkuansa. On ilmiselvää, että Amy oli sekä kielellisesti että musiikillisesti superlahjakas. Hänellä oli kuitenkin vaikeuksia keskittyä tai asettaa itselleen järjestelmällisiä päämääriä. Upeat laulunsa hän teki "hetken huumassa", inspiraation iskiessä. Amylle olikin järkytys huomata kuinka paljon oheistyötä hänen odotettiin tekevän - haastatteluja, valokuvauksia, sopimusneuvotteluja... Hänhän halusi vain esittää omaa musiikkiansa!

Janis Winehouse kirjoittaa todella koskettavasti ja elävästi ja hän onnistuu luomaan todentuntuisen kuvan nuoren Amyn persoonasta. Kirjan loppu keskittyy kuitenkin enemmän Janisin omiin tuntemuksiin, sillä Amy oli siinä vaiheessa jo tavoittamattomissa. Apteekkarin koulutuksen saanut Janis oli varsin realistinen ja tiesi huumeriippuvuuden koukerot. Hänelle oli selvää se, että Amya ei voinut pelastaa huumeilta muut kuin Amy itse. Kirja on luonnollisesti myös puolustuspuhe sekä Janisin itsensä että ex-miehen Mitchin osalta. Vanhempien roolia ja kykenemättömyyttä auttaa tytärtään on nimittäin analysoitu moneen otteeseen.

Janis Winehouse kritisoi myös - mielestäni oikeutetusti - median toimintaa. Kaikki ne kuvat Amyn alamäestä, joita iltapäivälehdet kilvan julkaisivat - jossakin vaiheessa median pitäisi itse osata ymmärtää, että kuvilla ei ole enää minkäänlaista uutisarvoa. Janis kertoo kuinka Amy vielä uransa alkuvaiheessa tarjoili ystävällisesti teetä kotinsa ulkopuolella päivystäville valokuvaajille kunnes huomasi olevansa täysin median armoilla. Amya harmitti, ettei voinut enää matkustaa metrossa tai käydä kaupassa ilman joka puolelta kuuluvaa kameroiden ääntä.

Jos itse elättelin vielä sellaista harhaluuloa, että Amy olisi tarvinnut uransa alussa tiukempaa ohjausta niin se karisi tämän kirjan myötä. Amy ei sietänyt kenenkään paimentamista. Ja olisiko Amyn musiikkia ollut edes olemassa jos hän olisi elänyt tavallisen perhetytön elämää? Janis Winehouse toteaa, että Amy kirjoitti laulunsa aina omasta elämästään ja molemmat albumitkin perustuvat Amyn kokemiin sydänsuruihin.

She needed something to happen in her life to spark her creativity, yet it was becoming clear that such happenings were usually catastrophes rather than positive experiences.

Kalliit olivat Amyn laulujen lunnaat...

**
Janis Winehouse: Loving Amy. A mother's story.
Thomas Dunne Books. St. Martin Press. New York 2016

Helmet-lukuhaaste: 30. Kirjan nimessä on tunne
Osallistun tällä kirjalla myös Naisen tie-lukuhaasteeseen.


lauantai 30. syyskuuta 2017

Simo Muir: Ei enää kirjeitä Puolasta (2016)



Helsinkiläissisarukset Hansu ja Pipsu lähtevät Puolaan tapaamaan laajaa sukuansa ja viettävät pitkän kesän kierrellen tätien, enojen ja setiensä perheitä. Aika menee nopeasti hauskoissa illanistujaisissa sekä souturetkien ja kahvilassa käyntien parissa. Hansu ja Pipsu tapaavat monet sukulaisistaan ensimmäistä kertaa - useimpien kohdalla tämä on myös viimeinen kerta. On kesä 1939 ja kesken matkan tyttöjen isä Bernhard päättää, että tyttöjen on matkustettava kotiin ennen kuin ilmassa leijuva sota syttyisi.

Seuraavan seitsemän vuoden aikana Bernhard Blaugrund yrittää Helsingistä käsin olla yhteydessä Puolassa asuvien sisarustensa perheisiin sekä kirjeitse että avustuspakettien välityksellä. Jonkin verran postia tuleekin mutta pikkuhiljaa viestit Puolasta hiipuvat. Sodan päätyttyä Blaugrundin sukuhaaran 27 serkusta elossa on enää vain viisi. Lukuisa määrä tätejä, setiä ja serkkuja on saanut surmansa Holokaustissa.

Suomalais-skotlantilainen Simo Muir on jiddišinkielen tutkija, joka vetäessään jiddišinkielistä keskusteluryhmää Helsingin juutalaisessa seurakunnassa tutustui muutamiin elossa oleviin Blaugrundin suvun jäseniin. Heidän kertomuksistaan syntyi tämä kirja, jossa Muir käy läpi Blaugrundin sukuhaaran vaiheita sekä Puolassa että Helsingissä, jonne yksi veljistä oli muuttanut jo ennen toista maailmansotaa.

Lukijan eteen avautuu kappale menetettyä eurooppalaista kulttuuriperintöä, josta monilla ei nykyään ole enää tietoa. Kirjan keskeinen kaupunki Lodz esimerkiksi oli merkittävä juutalaiskeskus, jonka asukkaista kolmasosa oli juutalaisia. Nykyään juutalaisia asuu kaupungissa muutama sata. Unohduksiin päätyi melkein myös vanha eurooppalainen kulttuurikieli jiddiš, jonka puhujia oli parhaimmillaan 10 miljoonaa. Kieltä on nyt onnistuttu elvyttämään muun muassa lingvistien, kuten Simo Muir, avulla. Jäljellä olevat jiddišiä äidinkielenään puhuvat ovat pian poissa keskuudestamme ja heilläkin on hätä siirtää tietoa eteenpäin. Muirin usein tapaama suomenjuutalainen Mayer tapasikin kysyä Muirin kanssa keskustellessaan: "Farštaisti vus ikh zug?! - Ymmärräthän, mitä minä sanon?!"

Muir selvittää tarkasti ja enempiä tunteilematta suvun eri jäsenten järkyttävät kohtalot.  Kirjan rakenne on hiukan sekava eikä lukemista helpota myöskään kaikki eri sukulaiset joista käytetään sekä virallisia että eri kutsumanimiä. Mutta tästä huolimatta luin kirjan suuren liikutuksen vallassa. Erityisesti minua kosketti kuvaus siitä miten Helsingin juutalaisyhteisö valmistautui mahdollista Saksan miehitystä vastaan. Suunnitelmat koko Suomen juutalaisväestön siirtämisestä Ruotsiin olivat jo pitkällä sillä Euroopan juutalaisilta kantautui tietoja kuolemanleireistä.

Muir ottaa jonkin verran esille sodan yleistä kulkua mutta kirja on rajattu melko tiukasti Blaugrundien jäljelle jääneisiin kirjeisiin ja elossa olleiden suvun jäsenten haastatteluihin joten mikään kattava Holokaustin historia tämä ei ole. Teos onkin ennen kaikkea tärkeä lisä Suomen sodanaikaista historiaa käsittelevään tutkimukseen. Helsinki näyttää myös tässä kirjassa itsestään historian väläyksiä, jotka enemmistölle lienevät vieraita.

Mutta mitä tapahtui lopulta Hansulle ja Pipsulle?! Kirjan lopussa kerrotaan heidän Bergen-Belsenin leiriltä selvinneen serkkunsa Nenan elämäntarina varsin tarkkaan, mikä onkin luonnollista sillä hän on ainoa serkuksista joka on edelleen elossa. Mutta vaikka kyseessä onkin puhdas tietokirja niin draaman kaari olisi mielestäni vaatinut pienet selvitykset tarinan aloittaneiden siskosten myöhemmistä elämänvaiheista. Iloiset ja reippaat teinitytöt jäivät mieleeni!



**
Simo Muir: Ei enää kirjeitä Puolasta. Erään juutalaissuvun kohtalonvuodet
Tammi 2016

Helmet-lukuhaaste: 34. Kirja kertoo ajasta, jota et ole elänyt.

maanantai 18. syyskuuta 2017

Minna Rytisalo: Lempi


Sanonpa minäkin nyt sanaseni tästä Minna Rytisalon loistavasta esikoisteoksesta vaikka kaikki ylistyssanat lienee jo käytetty. En pitänyt mitään suurempaa kiirettä hankkiakseni kirjan käsiini sillä pelkäsin, että saattaisi käydä kuten esimerkiksi Elena Ferranten hehkutetun Napoli-sarjan kanssa. Sain suurella työllä ja tuskalla luettua ensimmäisen osan tuntematta sen kummempaa Ferrante-huumaa. "Lempi" odotti minua nyt kuitenkin kutsuvan näköisenä Suomi-Instituutin kirjaston hyllyllä joten päätin ottaa riskin.

Oli oikeastaan hyvä, etten tiennyt kirjan tarinasta mitään ennen sen lukemista sillä sain näin nauttia täysillä kirjan hienosta rakenteesta. Tarina sisältää rikoksen, joka avautuu vähitellen lukijalle muun kerronnan lomassa. Mutta tämä on vain pieni osa juonta, vaikka tosin se ratkaiseva käänne. Kirjan teema on kaikessa yksinkertaisuudessaan "lempi", rakkaus ja miten se niin eri lailla tulee kunkin elämään. Rytisalo hahmottelee neljä nuorta, joiden rakkaustarinoita ja -haaveita saamme seurata ja se kaikkein epätodennäköisin niistä osoittautuukin lopussa ehkä siksi aidoimmaksi? Tarina sijoittuu Lapin sodan aikaan ja kuvaa myös vaiettua sodan ilmiötä, saksalaissotilaiden ja suomalaisnaisten välisiä rakkaussuhteita.

En paljasta juonesta nyt tämän enempää vaan kehotan teitä, jotka ette ole vielä kirjaa lukeneet, tarttumaan siihen ja yllättymään! Upeasti rakennetun kerronnan lisäksi yllätyksen tuo myös Rytisalon kieli. Mitään näin pakottoman runollisesti kirjoitettua en ole lukenut pitkään aikaa. Luonnonkuvaukset vievät lukijan keskelle mättäitä, kuusenjuuria, järvenrantoja. Kieli on niin todellista, että voi lähes tuntea henkilöiden hengittävän omaa ihoa vasten. Tämä tarina liikuttaa pitkään.

Minulla on aikuisen miehen kädet. Isän kädet. Kämmenselissä on koholla verisuonia, kynnet ovat neliömäiset, isot, nyrkit vahvat ja nahka paksu. Näillä käsillä on ladattu ja laukaistu, satoja kertoja, eivätkä ne edes tärisseet enää kun tuli se viesti sinusta, Lempi. Kädet muistavat paremmin pehmeän ihon kuin saastan ja lian, mutta mitä minä näillä käsillä enää teen? Tämä käteni silitti hiuksiasi, Lempi, useana, useana mutta liian harvana iltana. Me saimme moniin muihin verrattuna pitkän ajan, kuitenkin, kokonaisen kesän ja loppuvuoden, ennen kuin.

**
Minna Rytisalo: Lempi
Gummerus 2016

keskiviikko 13. syyskuuta 2017

Kahden kaupungin koukussa


Viime viikon työmatkapendelöintiin sain seuraksi kaksi mieluisaa kirjaa - molemmat kotikaupunkini olivat päässeet romaanimiljöiksi. Tiina Laitila Kälvemarkin teoksia on vilahtanut ohitseni kirjablogeja selaillessani ja olen noteerannut kaikki kehut. Varsinkin tämä uusin teos, Seitsemäs kevättuntuu saaneen paljon myönteisiä arvioita.

Nappasin kirjan nyt mukaani kun se sattui makoilemaan vapaana kirjaston hyllyllä ja luinkin sen nopeasti parissa päivässä. Mutta lukunopeutta ei kannata yhdistää kirjan mahdolliseen keveyteen, kirjan hahmot jäävät nimittäin pyörimään mieleen vielä pitkään lukemisen jälkeen. Ja harvoin on saatu mahtumaan niin paljon asiaa kuin tässä 180 sivuun - kirjassa sivutaan muun muassa ilmastonmuutosta, kohdunvuokrausta ja pedofiliaa. Siis muun muassa...

Jo kirjan alkulause pysäyttää, varsinkin tämän kesän anno 2017 jälkeen:

Pohjolassa ei ole ollut kunnon kesää kuuteen vuoteen.
    Viime kesänä hellelukemat ylittyivät ainoastaan Tanskassa ja kaakkoisimmassa Skånessa, missä elohopea kohosi muutamana päivänä 25 asteen tuntumaan. 
     Lähes viiteenkymmeneen pohjoiseen kuntaan ei tullut ollenkaan termistä kesää. Pitkä kevät liukui suoraan pitkäksi syksyksi.

Laitila Kälvemark on kirjoittanut aikaisemmin novelleja ja hyvin novellimainen on myös tämän romaanin tyyli esitellä palapelimäisesti eri henkilöt, joiden kyytiin lukija pääsee hetkeksi seuraamaan tarinan jatkumista. Henkilöt on linkitetty toisiinsa yllättävilläkin tavoilla ja koko tarina aukeaa vasta kun kaikki on esitelty.  Olenkohan muuten koskaan aikaisemmin toivonut, että kirjailija olisikin kirjoittanut paksumman kirjan? Kirjan henkilöiden kohtalot jäävät nimittäin kutkuttavasti levälleen eikä auta muu kuin lukijan itse pohdiskella mahdollisia jatkokäänteitä tarinalle.

Romaani poikkeaa myös Intiassa ja tästä muodostuu  tarinan koskettavin osuus. Ruotsalainen Susanne on vuokrannut intialaisen Padman kohdun saadakseen vielä kovasti kaipaamansa vauvan mutta kaikki ei etene suunnitellun mukaisesti - itse asiassa mikään tässä kirjassa ei mene niin kuin sen henkilöt ovat kaavailleet.

Laitila Kälvemark on sijoittanut tarinan pääosin Tukholmaan, mutta omaa Tukholmaani en siitä niinkään tunnista tutuista kadunnimistä ja lähiöistä huolimatta. Juuri se kuvastaakin osuvasti tätä suurkaupunkia, jossa on yllättävän helppo rakentaa ympärilleen omia mieltymyksiään ja elämäntapaansa vastaava kupla. Ihmisten ei ole helppo kohdata toisiaan ja siitä ovat traagisena esimerkkinä myös romaanin henkilöhahmot.

Jukka Viikilän kirjasta Akvarelleja Engelin kaupungista avautuu puolestaan se vanha tuttu Helsinki, kaupunki jonka katuja olen tallaillut niin sateessa kuin tuulessa. Engelin suunnittelema "Nikolain kirkko" oli myös ensimmäinen kirkkoni. Vanhempani asuivat syntymäni aikoihin Kruunuhaassa ja kastetilaisuuteni pidettiin Tuomiokirkon tiloissa jonkinlaisessa joukkokastetilaisuudessa 60-luvun lopun kollektiivihengen mukaisesti.

Mitä sanoa tästä kaupungista, Helsingistä, uudesta elämäntehtävästäni? Pitäisi vastata kyseleviin kirjeisiin. Se on harvaan asuttu ulkosaariston kallioniemi, Itämeren löytämätön helmi, joka on enimmäkseen vaikeakulkuista vuorta. Kun laivat haaksirikkoutuvat sen kiviin, asukkaat eivät juokse ryöstelemään vaan kyytiin poispääsyn toivossa.

Saksalainen arkkitehti Engel lupaa vaimolleen Charlottelle, että Suomen pesti kestäisi vain kuusi vuotta. Aviopari kaipaa takaisin Berliiniin ja molemmat surevat syvästi pienenä kuollutta poikaansa. Engelille riittää kuitenkin töitä Helsingissä ja hänelle tarjotaan lopulta myös rakennustoimen intendentin virkaa. Epäröinnin jälkeen Engel ottaa vastaan viran, saatuaan ensin kieltävän vastauksen hakemaansa arkkitehdin virkaan Preussin hallitukselta. Engel jää perheineen Helsinkiin, jossa Engel myös lopulta kuolee 24 kaupungissa vietetyn vuoden jälkeen.

Viikilä on käyttänyt teoksensa pohjana Engelin kirjeenvaihtoa, tämän tosin sain selville vasta luettuani kirjan ja etsittyäni lisätietoa Engelistä. Faktat ovat siis paikoillaan mutta Viikilä on luonut faktojen ympärille Engelin fiktiivisen "yöpäiväkirjan", joka on paikoin puhdasta runoutta. Kirja vaatiikin keskittymistä ja tällainen itseni kaltainen hätäinen lukija ei varmasti kaikkia merkityksiä edes huomannut. Mutta kirjan teksti on ennen kaikkea kaunista ja ja avaa ikkunan 1800-luvun alun elämään, jossa pelataan noppaa ja käydään Kaivopuiston uudessa kylpylässä, sekin luonnollisesti Engelin piirtämä. Erityisesti kuitenkin nostan hattua Viikilän kulttuuriteolle herättää henkiin Carl Ludvig Engel - mies, joka meille helsinkiläisille on vielä tänä päivänäkin arkeamme vahvasti värittävä henkilö ja josta lopulta tiedämme hämmästyttävän vähän.
**
Tiina Laitila Kälvemark: Seitsemäs kevät
WSOY 2017

Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista
Gummerus 2016

keskiviikko 6. syyskuuta 2017

Muuttoliikkeessä - Kristina Kappelin: Italiensk dagbok


Suomella on Ella Kannisensa, Ruotsilla puolestaan Kristina Kappelin - naisemme Italiassa. Kun Italiassa tapahtuu jotain uutisoitavan väärtiä, tietää pian näkevänsä freelancetoimittaja Kappelinin jollakin kanavalla raportoimassa Skånen murteellaan. Ja mikään aihe ei ole tälle naiselle vieras: juttuja syntyy niin paavista, elokuvasta kuin jalkapallostakin. Kappelin on asunut ja raportoinut Italiasta jo yli 30 vuotta joten aineistoa ja anekdootteja riittää kun hän kirjassaan "Italialainen päiväkirja" kertoo sekä ammatillisesta että yksityiselämästään.

Minua on vaivannut vakava Italia-kuume jo sitten 80-luvun ja tv:n "Buongiorno, Italia" -kielikurssin. Matkustin Italiassa paljon 2000-luvun alussa jolloin kiersin koko saappaan varren Roomasta ylöspäin. Kappelinin kirja palautti mieleen tunnelmat ja ihmiset ja sai vuosia hiljaa kyteneen Italian-rakkauteni roihahtamaan jälleen liekkeihin. Italia on hurmaava, elegantti ja paikoin erittäin ärsyttävä. Ihmiset eivät pelkää tuoda persoonaansa esille mikä rasittaa välillä pohjoisen hillittyyn elämänmenoon tottunutta. Kappelin kirjoittaa kaikesta tästä aseistariisuvalla huumorilla, joka kohdistuu usein myös häneen itseensä.

Minua liikutti erityisesti Kappelinin kertomus siitä miten hän on vuosien mittaan päätynyt lopputulokseen, että vanhuus on sittenkin parempi viettää Italiassa kuin synnyinmaassa Ruotsissa. Aiemmin hän oli vahvasti sitä mieltä, että palaa eläkevuosinaan Pohjolaan mutta 30 Italiassa vietetyn vuoden jälkeen ajatus yksinäisestä vanhuudesta Ruotsissa ei enää houkutakaan.

Italiassa perhe on kaikki kaikessa, niin hyvässä kuin pahassa. Mutta vanhusten osalta erityisesti hyvässä sillä heistä pyritään pitämään huolta perheen voimin niin pitkään kuin mahdollista. Kappelin kehottaa ensi kerralla italialaisbaariin mennessä katsomaan tarkemmin kuka siellä tiskin takana rahastaa espressostasi. Todennäköisesti siellä istuu omistajaperheen mummu tai pappa, joka on mukana perheyrityksen toiminnassa voimiensa mukaan ja saa näin tuntea olevansa tarpeellinen vielä vanhoilla päivilläänkin. Pohjoismainen ikäluokkien tiukka lokerointi omiin laitoksiinsa tuntuu Kappelinin kuvaaman monisukupolvisen italialaisperheen rinnalla suorastaan epäinhimilliseltä!

Kappelinia ja minua yhdistää Italia-rakkauden lisäksi myös siirtolaisuus. Valitsin 17 vuotta sitten asuinmaakseni Kappelinin synnyinmaan Ruotsin ja vaikka en lentänyt pidemmälle kuin omaan naapurimaahani niin jaan täysin Kappelinin ajatukset siirtolaisuuden mahdollistamasta sisäisestä matkasta:

Att känna till två så olika kulturer som den svenska och den italienska har breddat min horisont, slipat av svenskhetens hårdaste kanter, gett mig mer temperament, gjort mig ödmjukare och hjälpt mig att se på Europa på ett mer nyanserat sätt. Livet i Italien har berikat mig känslomässigt och intellektuellt, mer än jag någonsin hade kunnat ana.

Tämä kirja on mukana Muuttoliikkeessä-lukuhaasteessa esimerkkinä vapaaehtoisesta siirtolaisuudesta. Kappelinilla oli nuorena haave rakentaa elämä Italiaan - oppia kieli ja saada töitä. Myöhemmin syntyi italialainen perhe, jonka myötä hän on tiukasti mukana myös italialaisessa perhekulttuurissa. Kappelinilla on kuitenkin töidensä ansiosta toinen jalka tiukasti myös Ruotsissa vaikkakin hän toteaa, että näin monen vuoden jälkeen hän ei taida olla sen kummemmin enää ruotsalainen kuin italialainenkaan. Lähinnä hän tunteekin itsensä eurooppalaiseksi.

Välillä toki voivottelen, että en sittenkään antanut siipieni kantaa pidemmälle, esimerkiksi juuri Italiaan mutta Kappelinin kirja muistuttaa myös siitä, että todennäköisesti Ruotsi sopii minulle sittenkin paremmin. Rakastan ruotsalaisten hienovaraista keskustelukulttuuria ja sitä, että asiat sujuvat jouhevasti! Mutta Italia-haave ei ole laantunut ja nytpä huomasin, että tämä kirja ei ole suinkaan Kappelinin ensimmäinen eikä viimeinenkään. Kirjastoon lähtikin juuri muutama uusi varauspyyntö lisää...

**
Kristina Kappelin: Italiensk dagbok
Brombergs 2014

lauantai 2. syyskuuta 2017

Palmun alla luettua



Elokuu muuttui kuin vaivihkaa syyskuuksi ja loma on ihana muisto vain. Pohjolan kesä oli tänä vuonna varsin suotuisa kaikille lukutoukille, kylmä ja sateinen sää antoi luvalliset olosuhteet kaivautua viltin alle kirjapinon seuraan.

Viimeisen lomaviikon vietin perheeni kanssa Istriassa, Kroatian pohjoisosassa. Viikko jakautui melko tasaisesti uima-altaan vierellä makoiluun ja iltaisiin kävelyretkiin Adrianmeren rannalla. Merete Mazzarellan "Elämän tarkoitus" osoittautui käytännölliseksi lukemiseksi allaselämän hälinään. Mazzarella kirjoittaa pohdiskelevasti ja ajatuksia herättävästi mutta tekstin sisälle on jätetty lukijalle tilaa pysähtyä ja miettiä omaa kantaansa kuhunkin esille otettuun kysymykseen.

Hiukan jäin epäilemään kuinka paljon kirjan sisältö vastaa varsinaisesti nimessään luvattuun aiheeseen mutta kirjansa lopussa Mazzarella mitätöi kaikki yritykset edes yrittää vastata kysymykseen mikä on elämän tarkoitus:

"Jag tror inte att vi oupphörligen ska fundera på livets mening. I det ögonblick man frågar sig vad meningen med ens liv är stannar man upp, får ett värderande avstånd till det man kanske glatt och belåtet varit fullt uppslukad av. Det är som att försöka mäta sin kärlek till en annan människa, kanske en partner: i det ögonblick man börjar mäta känslan sjunker temperaturen."

Tämän lähemmäksi "totuutta" emme pääse tämän kirjan avulla mutta sen sijaan Mazzarella jakaa monta mielenkiintoista kirjavinkkiä. Kirjailijan tavoin uskon minäkin, että juuri kirjallisuus auttaa meitä selvittämään elämän eri osa-alueita ja ihmisluontoa ja ymmärtämään, kuten Mazzarella sanoo, "mitä tarkoittaa olla ihminen". Mazzarella on kirjassaan käynyt läpi näitä ihmisenä olemisen eri osa-alueita ja juuri sopivan kevyesti. Palmun alla syttyi taas monta lamppua!


Vaikeammin sulateltava kirja oli puolestaan angolalaisen José Eduardo Agualusan palkittu, toistaiseksi vielä suomentamaton teos "Teoria Geral do Esquecimento". Tätä kirjaa ei pidä lukea ihmishälinässä vaan vaikkapa hiljaisessa erämaamökissä. Kirja on petollisen kevyen näköinen mutta vaatii lukijaltaan täydellisen läsnäolon.

Jouduin aivan ensimmäiseksi päivittämään tietoni Angolasta, johon kirjan tapahtumat sijoittuvat. Neilikkavallankumouksen jälkimainingeissa 1974 Portugal alkaa vetäytyä hallisemastaan Angolasta ja sen tuloksena maassa syttyy sisällissota joka päättyy vasta 2002. Koko tämän ajan, 28 vuotta, Ludo-niminen nainen asuu linnoittautuneena asuntoonsa Angolan pääkaupungissa Luandassa. Ruokavarastojensa loputtua hän pyydystää kyyhkysiä timanttien avulla. Tulentekoa varten hän käyttää jokaikisen asunnostaan löytyvän puunpalasen huonekaluja myöten. Lopulta jäljellä on typötyhjä asunto jonka seiniä peittävät Ludon kirjoittamat tekstit.

Dagarna rinner iväg som om de vore vatten. Jag har inte fler anteckningsböcker att skriva i. Jag har inte heller fler kulspetspennor. Jag skriver på väggarna, korta verser med bitar av kol.

Jag sparar på maten, vattnet, elden och adjektiven.

Tarina etenee monen kertojan kautta. Henkilöiden kohtalot limittyvät toisiinsa yllättävin juonenkääntein ja lukija saa olla todella tarkkaavainen, että pysyy kärryillä. Kirjailija ei selvitä sen kummemmin historiallisia faktoja ja ne kannattaakin selvittää itselleen tarinan edetessä jotta ymmärtää kirjan tapahtumat.

Toivottavasti Agualusan teos käännetään myös suomeksi jolloin luen sen ehdottomasti uudelleen ja pidän huolen, ettei ympärillä ole sillä kertaa ihmishälinää. Lukukokemukseni jäi hajanaiseksi ja itse tarina osin käsittämättömäksi mutta epäilen vahvasti, että vika oli tällä kertaa lukijassa eikä kirjassa!

Lomaviikkomme jokailtainen spektaakkeli - auringonlasku!
**
Merete Mazzarella: Om livets mening
Schildts & Söderströms 2017

José Eduardo Agualusa: En allmän teori om glömska
(Teoria Geral do Esquecimento 2012)
Ruotsiksi kääntänyt: Irene Anderberg
Leopard Förlag 2017


sunnuntai 27. elokuuta 2017

Riitta Jalonen: Kirkkaus (2016)


Astuessani lapsuudenkodin ovesta sisään mukanani tuli myös mielisairaala vaikka kukaan ei sanonut sitä ääneen. Mutta isä ja äiti ja kotona asuva veli katsoivat minua niin kuin johonkin kohtaan hyvin näkyvälle paikalle olisi kirjoitettu heidän syvä huolensa: Janet on skitsofreenikko, on nyt ja tulee aina olemaan.

Näin 90-luvun alussa Jane Campionin kirjailija Janet Framesta kertovan elokuvan Enkelin kosketus peräti kaksi kertaa - nukahdin ensimmäisellä kerralla (elokuva on lähes kolmen tunnin mittainen) ja se harmitti niin, että kiirehdin elokuviin uudestaan ennen kuin filmi häviäisi ohjelmistosta. Mielessäni on siitä lähtien ollut vahvana kuva uusi-seelantilaisen näyttelijän Kerry Foxin tulkitsemasta kirjailija Framesta ja se hahmo pysyi mielessäni myös nyt lukiessani Riitta Jalosen romaanin Kirkkaus.

Kirkkaus on Janet Framen elämään perustuva romaani, jota Jalonen on työstänyt pitkään. Hän tutustui Framen elämänkohtaloon matkustaessaan 90-luvulla Uudessa-Seelannissa, jolloin eteen osui Framen omaelämäkerta. Vuosien varrella hän on lukenut Framen teoksia sekä Michael Kingin kirjoittaman elämäkerran. Kirjailijan rankat elämänvaiheet liikuttivat Jalosta ja hän löysi paljon yhtymäkohtia myös omaan elämäänsä. Kahden vuosikymmenen syventymisen tuloksena on nyt siis tämä kirja, jossa Jalonen kertoo olevansa myös itse "täydesti mukana". Romaania kirjoittaessaan hän tunsi katsovansa peiliin, josta kaksi ihmistä "heijastui lähes sulautuneena toisiinsa". Ja juuri tämä kokemus välittyy myös lukijalle - kirja on hyvin intiimi yhden kirjailijan kuvaus kollegastaan. Oma kuvani Janet Framesta on pistettävä syrjään romaanin lukemisen ajaksi.

Helppoa se ei ollut sillä Campionin valkokankaalle luoma hahmo kirjailijasta astui esiin kerta toisensa jälkeen. Välillä jopa ärsyynnyin - mikä oikeus Jalosella on mennä kirjoittamaan Janet Framesta, joka sitä paitsi on jo kirjoittanut omaelämäkertansa? Kunnes sitten hoksasin, että miksi ei saisi kirjoittaa kirjaa kun kerran Jane Campion on tehnyt elokuvankin, yhtälailla oman tulkintansa kirjailijan elämästä. Niinpä nyt saavutettuani mielenrauhan tämän dilemman osalta voin todeta minäkin, että Jalosen kirja on juuri niin loistava kuin sitä kaikissa arvioissa on ylistetty!

Framen elämää jo tuntevalle Jalosen romaani on meditatiivinen lukukokemus, teksti vie tuttuihin paikkoihin ja onnistuu runollisuudellaan virittämään tunnelman juuri oikeanlaiseksi. Jalonen nostaa romaanissaan esille erityisesti Framen läheisen suhteen perheeseensä, mikä jäi hiukan sivummalle Campionin tulkinnassa. Minua liikutti erityisesti Jalosen ajatus siitä, kuinka Frame kantaa mukanaan koko klaaninsa, niin elävät kuin kuolleetkin. Framen sisaruksista kaksi kuolee nuorena, molemmat hukkuvat, mutta kuolema ei erota vaan syventää Framen suhdetta perheenjäseniinsä. Pidin tätä kuvausta lohduttavan kauniina.

Sisälleni on viimeinkin tullut meidän kotimeremme. Jo kauan ennen merta olen ollut täynnä meitä: äitiä, isää, Myrtleä, Isabelia, Geordieta ja Junea.

Luettuani Jalosen Kirkkaus-romaanin muistin, että minullahan on Campionin elokuva myös dvd:nä joten katsoin sen nyt kolmannen kerran. Campionin tulkinta on Jalosen romaania rajumpi ja hän painottaa enemmän Framen mielisairaalajaksoja sekä tämän sosiaalisia fobioita. Jalonen keskittyy enemmän Framen kirjailijuuteen, mikä on ymmärrettävää kun lukee Jalosen vahvasta identifikaatiosta Frameen juuri kirjailijana.

Molemmat tulkinnat muodostavat yhdessä järisyttävän vahvan kokemuksen, jota on nyt täydennettävä menemällä itse alkulähteelle. Ja kuinka ollakaan, muutama vuosi sitten käydessäni kirjastossa minulle iskettiin käteen pokkariversio Janet Framen omaelämäkerrasta. Kirjastolle oli niitä siunaantunut ylimääräisiä kappaleita ja yksi niistä on siis odottanut hyllyssäni sopivaa hetkeä tulla luetuksi. Se hetki on nyt koittanut joten palaan Janet Frameen pian uudestaan!

**
Riitta Jalonen: Kirkkaus
Tammi 2016

Jane Campion: An Angel at My Table (1990)

Helmet-lukuhaaste: 9. Toisen taideteoksen inspiroima kirja

perjantai 11. elokuuta 2017

Päivi Istala: Ristivetoa. Muistelmia (2012)



Päivi Istala on tuttu nimi radiosta, itse 70-luvun lapsena muistan legendaarisen Tänään iltapäivällä -ohjelman. Muuta en sitten naisesta tiennytkään ennen tämän kirjan lukemista mutta takakannen suljettuani olin syvästi liikuttunut. Ei ihme, että nämä muistelmat ovat vaatineet kokonaiset 532 sivua! Ja kuitenkin Istala toteaa lopussa ilkikurisesti, ettei suinkaan kerro kaikkea "vaikka lukijasta saattaa tuntua, että likeltä mennään".

Istala käy läpi laajasti isovanhempiensa ja vanhempiensa elämänhistoriaa. Kirjassa on myös paljon mielenkiintoista ajankuvaa sotavuosilta ja 50-luvun koululaisen elämästä. Tämän osan kirjaa uskon kiinnostavan vaikka Istalan elämänkaarta ei niin tuntisikaan. Mutta 70-luvulle tultaessa ja siitä eteenpäin Istala tiputtelee nimiä ja arvioi eri henkilöitä niin tiiviiseen tahtiin, että lukijalta saattaa sivuja jäädä lukematta jos aihe sinänsä ei kiinnosta. Varsinkin Yleä koskeva osuus tuntuu olevan tarkoitettu lähinnä entisille työkavereille. Tässä kirjassa turhan moni vanha kauna päästetään vielä päivänvaloon ja selostetaan aivan liian yksityiskohtaisesti. Lukija tuntee olonsa lähinnä vaivautuneen ulkopuoliseksi.

Istala ei tosin säästele edes itseään vaan kertoo aseistariisuvan rehellisesti omista harha-askelistaan ja erityisesti alkoholismistaan. Mutta samalla hän korostaa sitä, että matka tähän avoimuuden tilaan on ollut pitkä. Elämänkaaren kuvauksena tämä teos onkin juuri parhaimmillaan. Kun jo iäkkäämpi ihminen käy läpi elämäänsä ja osaa jopa ottaa siihen tervettä välimatkaa, tuloksena on teksti johon lukijakin voi peilata omia kokemuksiaan. Olisinko tehnyt samoin? Olisinko selvinnyt tuosta?

Kirja on harmi vain rakenteeltaan yllättävän sekava ja tekstiin on jäänyt myös toistoja, lähes sanasta sanaan. Oikolukijakin on tainnut hypätä muutaman rivin yli tästä tiiliskivestä. Toisaalta kuitenkin kun luen, että kustannustoimittajana on toiminut kokenut Liisa Steffa niin arvaan, että tässä on ehkä haluttu säilyttää Istalan oma ääni niin autenttisena kuin mahdollista ja siinä onkin onnistuttu. Viikon ajan matkustin kodin ja työpaikan väliä Istalan seurassa eikä aika käynyt pitkäksi. Helvi Juvosen säkeet runosta Tuohilippi ja lähde kirjan alussa ovat todella osuva motto tälle kirjalle - ja Istalan mutkikkaalle elämänpolulle.

Polkua koukeroista
metsä sinua vie.
Ihmettä tuskin moista
tarjosi tasainen tie.

**
Päivi Istala: Ristivetoa ja muita kertomuksia elämästä
Siltala 2012
Lainattu kirjastosta

Helmet-lukuhaaste: 17. Kirjan kannessa on sinistä ja valkoista

perjantai 28. heinäkuuta 2017

Eeva Tenhunen: Rakas perhe (1982)



Enpä olisi osannut tähän kirjaan tarttua jos sitä ei olisi minulle usealta taholta suositeltu. Kirjan nimi on epämääräinen ja ulkomuoto sitäkin epäilyttävämpi  (80-luku soitti muuten jo aikoja sitten ja pyysi takaisin regina-tyyliset kansikuvansa). Mutta onneksi uskoin suositteluja, sillä tämä kirja oli todellakin "hyväntuulinen", kuten monissa kirjablogeissa sitä on luonnehdittu.

Kesäkuussa kuollut Eeva Tenhunen tunnetaan dekkarikirjailijana mutta teoslistalta löytyy myös yksi rakkausromaani. Kirjeromaani Rakas perhe on rakenteeltaan erikoinen. Päähenkilö Tuuli Tammela kirjoittaa vuonna 1982 tulevalle tyttärentyttärelleen, joka täyttäisi 23 vuotta "vuonna kaksituhatta-ja-jotakin". Itse kirjeet ovat 60-luvun alusta, jolloin isoäiti Tuuli on 23-vuotias ja kirjoittaa perheelleen opiskellessaan Turussa opettajaksi. Tämä kolmitasoinen aikarakenne tuntuu hieman keinotekoiselta ja Tenhunen on jättänyt sinänsä hauskan idean hyödyntämisen hiukan keskeneräiseksi. Siitä huolimatta Tenhunen on onnistunut luomaan vauhdikkaan ja tasapainoisen kokonaisuuden.

Kirjeissään Tuuli kertoo perheelleen yksityiskohtaisesti opiskelusta ja opettajaharjoittelustaan. Vaatimukset ovat kovat, auskultanttien tulee olla moitteettomasti pukeutuvia ja käyttäytyviä. Tuuli tulee tietysti työn tuiskeessa rikkoneeksi yhtä sun toista etikettisääntöä - nuttura hajoaa ja istahtaapa hän huomaamatta pöydän reunallekin harjoitusluokan edessä. Apua! Tuuli kuitenkin selviää hankalistakin tilanteista luontaisella nokkeluudellaan ja huumorilla.

Tenhunen itse opiskeli opettajaksi juuri Turussa kirjeiden kirjoitusvuosina. Niinpä tässä aukeaa mielenkiintoinen ja ehkä ihan autenttinenkin kuvaus 60-luvun opiskelijaelämästä. Hiukan kyllä mietin Tuulin kuvaillessa sen ajan ruokavaliota - oliko tosiaan spagetti jo silloin suomalaiskauppojen valikoimissa? Googlesta löytämäni lähteet nimittäin väittävät sen rantautuneen Suomeen vasta 70-luvulla. Mutta ei tartuta pikkuseikkoihin, tämä nyt vain esimerkkinä siitä mitkä yksityiskohdat kiinnittävät huomioni.

Sitäkin mielenkiintoisempaa on lukea nuorten opiskelijoiden ihmissuhdesäätämisestä. Avioliitto näyttää olleen normi, johon päädytään kuin huomaamatta. Tuulillakin on takanaan jo kaksi kosintaa kun hän sitten kolmannella kerralla vastaa myöntävästi, mielestäni hämmästyttävän lyhyen harkinnan jälkeen. Ja entäpä sitten itse avioliitto. Juuri lukemassani Diana-kirjassa korostettiin moneen otteeseen kuinka tavallisia syrjähypyt ovat yläluokan avioliitoissa. Mutta osattiin sitä näemmä 60-luvun suomalaisliitoissakin. Tuuli siteeraa äitinsä lakonista toteamusta isän sivusuhteista:

- Yritä sentään rauhoittua, Tuuli kulta, hän sanoi lempeästi. - Totta kai minä tiedän. Ei tämä ole ensimmäinen kerta. Eikä luultavasti viimeinenkään. Mutta ei se merkitse maailmanloppua. Siihen kyllä tottuu.

Huh! Sisäinen feministini pitää vaimentaa useaan otteeseen tätä kirjaa lukiessa, mutta hoen sille että tämä nyt vain on ajankuvaa 60-luvulta. Vaikka Tuulin serkulle Maritalle tekisi kyllä mieli huutaa, että ruotsalainen "kreivi" on ilmiselvä huijari etkä nyt hyvä tyttö mene vielä maksamaan miehen taksimatkojakin! Tenhunen kirjoittaa kuitenkin niin aseista riisuvan hersyvästi, ettei voi kuin hihitellä Tuulihatun kommelluksille. Ja vaikka loppuratkaisu on arvattavissa jo alusta saakka niin tekstin keveys ja humoristisuus kannattelevat läpi koko tarinan. Lisänä vielä hauskat henkilöhahmot, yksi murhaepäily ja hitunen romantiikkaa - Tenhusen 80-luvun viihdepläjäys toimii yhä!

**
Eeva Tenhunen: Rakas perhe. Kaksikymmentä kirjettä kommentteineen
WSOY 1982

Kirpparilöytö

maanantai 24. heinäkuuta 2017

Naistenviikko - Dianan muisto elää!

Hyvää pian päättyvää naistenviikkoa! Tuijata emännöi perinteistä kirjabloggareiden Naistenviikkohaastetta ja olen tietysti mukana. Vaikkakin lukemieni kirjojen perusteella voisi väittää, että vietän naistenviikkoa joka viikko, sen verran ylisuuri on naiskirjailijoiden osuus listassani. Tämän kertaisen naistenviiikkoni olen viettänyt mökillä Kotkassa omasta hyllystä löytyvän kirjan parissa, kirjan jonka olen lukenut aikaisemmin jo pariinkiin otteeseen. Kirja kertoo naisesta, joka on ollut itselleni tärkeä ja jonka elämä edelleenkin kiehtoo mieltäni.


Heinäkuussa 1981 olin melkein 13-vuotias. Koko alkuvuoden olin seurannut lehdistä kuinka Diana Spencer valmistautui elämänsä suurimpaan päivään ja vihdoin 29. heinäkuuta se tapahtui. Diana meni naimisiin! Erkki Toivanen selosti ja minä istuin television ääressä. Jo silloin oli nähtävissä se mikä tuli värittämään koko liittoa - päivän toinen päähenkilö jäi täysin varjoon, kukaan ei ollut liiemmin kiinnostunut sulhasesta. Siitä päivästä on mielessäni vain kuva Dianan rusottavista poskista ja valtavasta hääpuvusta. Ja laahus, joka oli niin pitkä että olisi varmasti näkynyt avaruuteen jos sitä joku sieltä olisi osannut tiirailla.

Diana kuuluu lapsuuden loppuaikaani ja esiteini-ikääni. Minulle hän on aina oleva Diana Spencer, ujo lastenhoitaja joka ajeli pienellä autollaan pitkin Lontoon katuja ja joka kulki pää alaviistoon taivutettuna paparazzien salamavalojen tulituksessa. Diana on minulle myös se äiti, joka vie nuoren poikansa yöllä tapaamaan Lontoon kaduilla majailevia kodittomia. Ja kanssaihminen, joka kättelee aids-sairasta potilasta. Ilman käsineitä. Ja se rohkea nainen, joka kävelee suojavarustuksessa miinakentän läpi protestina maamiinoja vastaan toimittajien pidätellessä vieressä henkeään.

Kaikki nämä tuomittiin silloin tietysti halvoiksi PR-kikoiksi mutta näin 2010-luvulta katsottuna ne näyttävät aivan toiselta kuin silloin. Dianalla oli sydän paikallaan ja kaikki se muu sählinki todisti vain, että Diana oli ennen kaikkea ihminen.

Kirjahyllyssäni on pari kirjaa, joita kutsun Diana-raamatuiksini. Tina Brownin Diana-elämäkerta ilmestyi 10 vuotta Dianan kuoleman jälkeen. Se ei ollut suinkaan ainoa sinä vuonna ilmestynyt Diana-muistelma mutta Stephen Frearsin Queen-elokuvan ohella se sai eniten huomiota. Brown ei sinänsä kerro mitään uutta Dianan elämästä mutta kirja sisältää perusteellisen kartoituksen Dianan elämänkulusta sananmukaisesti "kehdosta hautaan". Brown ei tuntenut Dianaa henkilökohtaisesti muutamaa lyhyttä tapaamista lukuunottamatta eikä hän kirjassakaan kohtele Dianaa erityisen hellävaroen.

Aivan toisenlainen kirja on ruotsalaisen toimittajan Cecilia Hagenin kirja, jossa hän nitoo persoonallisella tavallaan Dianan elämänvaiheet meidän kaikkien Diana-fanien elämänkokemuksiin. Kuten Hagen itse toteaa, kirja ei niinkään kerro Dianasta kuin "minusta itsestäni ja kaikista meistä muista". Mutta toisaalta, Diana oli kuin kaikki me muut. Hagen käy läpi Dianan elämää ja kiteyttää ne usein kysymykseen "eikö kuka tahansa meistä olisi reagoinut juuri samalla tavalla?".

Jo Dianan syntymä sisältää suuren tragedian. Vanhempien suuri tehtävä oli tuottaa miespuolinen perillinen ja kaksi ensimmäistä lasta oli tyttäriä. Sitten syntyi kauan odotettu poika mutta pahasti epämuodostunut lapsi kuoli heti synnytyksen jälkeen. Niinpä tässä vaiheessa jo riitaisan parin ei auttanut muu kuin jatkaa epätoivoista yritystään tuottaa perillinen. Seuraava lapsi oli Diana. Suuri pettymys. Vihdoin viimein syntyi pikkuveli Charles joka päätti ei-toivottujen lapsien sarjan ja hyvin pian myös koko avioliiton.

Dianalla oli siis jo lapsesta asti kokemus siitä, että hän ei ollut toivottu ja ehkä ei edes niin kovin rakastettukaan. Tätä vahvisti myös Englannin yläluokan tapa lähettää lapsensa sisäoppilaitoksiin, jossa myös Diana vietti kouluvuotensa. Diana ei koskaan sopeutunut sen kummemmin omaan lapsuuden perheeseensä kuin avioliitossa saamaansa perheeseenkään. Palveluskunta vaikeroi miten toimia kun Diana livahti keittiön puolelle ja istui siellä illat pitkät höpöttelemässä. Diana viihtyi tavallisten ihmisten seurassa ja Hagen kertoo kuinka Dianalla oli suorastaan vaistomainen kyky asettaa sanansa oikein. Ei siis ihme, että kansa rakasti häntä. Dianan rinnalla Charles ja isänsä Philip kuulostivatkin lähinnä töksäytteleviltä moukilta.

Expressenin kokenut toimittaja Cecilia Hagen on seurannut vuosien varrella Dianan elämää samalla mielenkiinnolla ja empatialla kuin minäkin. Jokin Dianassa kiehtoo edelleen, ehkä se peittelemätön epätäydellisyys yhdistettynä perinteisesti täydellisenä koetun prinsessan rooliin. Hagen kirjoittaa lämpimällä huumorilla höystettynä kaikista Dianan elämän suurista elämänkäänteistä ja vertaa niitä oman elämänsä kiemuroihin, mm. omaan vaikeaan äitisuhteeseensa. Kirja vaatii ehkä hitusen kiinnostusta myös ruotsalaiseen elämänmenoon mutta kirja on ennen kaikkea kuvaus yläluokan kohtuuttomista vaatimuksista ja odotuksista, joista tuloksena ovat kaikki nämä onnettomat dianat ja charlesit.

Dianan kuolemasta tulee ensi kuussa kuluneeksi 20 vuotta ja lehdissä näkyykin jo lähes päivittäin Diana-aiheisia juttuja. Dianan muisto elää siis edelleen ja varmasti ainakin niin pitkään kuin me 80-luvun varhaisteinit olemme vielä voimissamme. Yksi hienoimmista muistomerkeistä on muuten varmaankin tämä Lontoon Kensingtonissa sijaitseva Dianan muistolle perustettu lasten leikkipuisto, lähellä Dianan viimeistä kotia. Oman 7-vuotiaamme mielestä tämä oli paras näkemänsä leikkipuisto!

Princess Diana Memorial Playground helmikuussa 2017

**
Cecilia Hagen: Mina resor med Diana
Albert Bonniers Förlag 2005

Tina Brown: Diana. Biografin
(The Diana Chronicles)
Käännös ruotsiksi: Elisabeth Olin
Prisma 2008

sunnuntai 16. heinäkuuta 2017

Eve Hietamies: Hammaskeiju (2017)


Onko tämä nyt onnistuneen loman merkki kun lomakirjapinosta häviää opuksia kirja per päivä? Olen tosin onnistunut keräämään kasaan helposti ja nopeasti luettavia kirjoja, kuten nyt tämän Eve Hietamiehen Hammaskeijun. Hietamies on kirjoittanut runsaat 400 sivua aika kevyellä otteella ja paljon olisi ollut tiivistettävää mutta toisaalta, kirjan höpöttelevä tyyli tekee siitä täydellisen lomakirjan. En usein lue ns. viihdekirjoja koska ne ovat niin ennalta-arvattavissa ilman mitään yllätyksiä mutta oma ehdoton paikkansa niillekin löytyy tässä kirjojen universumissa.

Hietamiehen kirjasarjan kolmannessa osassa yksinhuoltaja Antti Pasanen on saanut pidettyä poikansa Paavon hengissä peräti ekaluokkalaiseksi asti vaikka Paavo onkin harvinaisen onnettomuusaltis seitsenvuotias. Koulun aloitus on tuskaa ja Antin on vaikea saada työaikansa sovitettua koulun ja iltapäiväkerhon aikoihin. Lisäksi Antti yksinhuoltajaisänä potee - mielestäni aivan turhaan - alemmuuskompleksia mutta tähänhän kirjan huumori olennaisilta osin juuri perustuu:

Luokassa lapset piirsivät kuvia perheistään, Paavon kanssa oltiin kuvassa kaksistaan jonkunlaiset konekiväärit käsissä. Irja silmäili hetken Paavon tekemää piirustusta ja jatkoi sitten seuraavan pulpetin luo. Teki mieli rynnätä perään selittämään, että kyllä, Paavo Antero Pasanen asui kaksistaan isänsä kanssa, mutta ei, meillä ei käytetty konekiväärejä.

Hietamies nostaa esille paljon hienoja teemoja vaikkakin ne harmittavasti väljehtyvät kaiken huulenheiton ja slapstick-komiikan sekamelskassa. Kirjan ehkä kantavin ajatus on vanhan afrikkalaisen sananparren toteamus, että lapsen kasvattamiseen tarvitaan kokonainen kylä. Ja Pasasilta löytyykin ympäriltä kadehdittavan laaja turvaverkko, vaikka Antti ei sitä kehtaakaan käyttää niin paljon kuin pitäisi. Mutta kun uupumus iskee ja kaikki muuttuu harmaaksi, kylä rientää apuun eikä maailma kaadukaan. Tässä kohtaa muuten iski naislukijaan pieni epäilyksen piikki - entä jos kirjan yksinhuoltaja olisikin ollut nainen, kuinka paljon ymmärrystä olisi ympäristöltä hertynyt? Olisiko lapsi vain suoraan sijoitettu sijaisperheeseen ja äidin annettu maatua rauhassa sänkynsä pohjalle? No, tämä kertoo ehkä enemmän minun kyynisestä luonteenlaadustani kuin Eve Hietamiehestä kirjailijana...

Kylläpä muuten moneen kertaan siunasin tämän ruotsalaissysteemin Paavon kohelluksia seuratessani. Täällä iltapäiväkerho on lakisääteinen ja meillä on jopa niin hyvä tilanne, että lapsen koulu on vanhan päiväkodin yhteydessä. Meillä ei siis ollut mitään ongelmia kun lapsi aloitti koulun viime syksynä ja yksinäiset iltapäivät tulevat ajankohtaisiksi itse asiassa vasta neljänneltä luokalta. Tämä systeemi olisi kyllä hyvä ottaa Suomessakin käyttöön ja vahvasti epäilen, että juuri tätä keskustelua Eve Hietamies haluaa kirjallaan herättää. 

Kohta tokaluokkalaisen vanhempaa kirjassa naurattivat monet tilanteet juuri tuttuudellaan. Huumori oli paikoin tosin liiaksi pitkitettyä ja monet tilanteet kuin sketsejä Putous-sarjasta  (joka myös mainitaan kirjassa pariinkiin otteeseen). Vähempikin huumori olisi riittänyt ja sen sijaan olisi voinut kehitellä hiukan pidemmälle esimerkiksi Antin äiti-ystävien henkilöhahmoja. Monesti tuli mieleen, että nämä henkilöt sopisivatkin hyvin valkokankaalle. Ai niin, mainitsinko jo, että Antista ja Paavosta kertova elokuva tulee syksyllä ensi-iltaan...

**
Eve Hietamies: Hammaskeiju
Otava 2017

Lainattu kirjastosta

perjantai 14. heinäkuuta 2017

Philip Teir: Tällä tavalla maailma loppuu (2017)


Heinäkuu oli tuonut mukanaan täydellisen kesäsään. Kaupungissa oli liian kuuma, mutta täällä meren äärellä oli aina viileyttä, joka tarjosi vilvoitusta myös todella helteisinä iltapäivinä. Nyt meri lämpeni nopeasti, ja Antonkin uskaltautui uimaan, usein Leon ja Alicen kanssa, jotka tekivät pitkiä kävelyretkiään lähitienoolla tai istuivat kalliolla kuunnellen musiikkia.

Tässäpä mainio kesäkirja! Ilokseni löysin Philip Teirin uusimman kotikirjaston suomenkielisten kirjojen hyllystä ilman jonottamista. Aloitin kirjan toissailtana ja eilen iltapäivällä se oli luettu. Ja tämä samalla kun tein puutarhahommia koko päivän. Kirja on siis todistetusti nopealukuinen mikä ei suinkaan tarkoita, että se olisi heppoinen kirja. Päinvastoin!

En halua paljastaa liikaa kirjan tapahtumista, sillä kirjan suuruus on paljolti juuri sen rakenteessa, joka kerros kerrokselta paljastaa pinnan alla kyteviä kysymyksiä. Pidän todella paljon Teirin tyylistä,  sillä se antaa tilaa myös lukijan mielikuvitukselle. Teir on mestarillinen tunnelman kuvaaja ja onnistuin pujahtamaan täysin kirjassa kuvattuun pitkään kesään.

Kirjan alussa on aviopari Erik ja Julia ja heidän kaksi lastaan, jotka lähtevät viettämään kesää Julian lapsuuden mökille. Erik on saanut potkut juuri ennen lomalle lähtöään mutta ei saa sitä kerrotuksi vaimolleen. Julia painiskelee uuden romaaninsa kanssa ja 13-vuotias tytär Alice taas puolestaan kipuilee teini-ikäänsä. Perheen 10-vuotias poika Anton on siinä ihanassa iässä, jolloin voi vielä suojautua lapsen viattoman katseen taakse kaikelta aikuismaailman sähläykseltä. Antonin rooli tässä tarinassa onkin olla juuri se tasapainottava punnus.

Tarinan edetessä kirjailija tuo mukaan joukon mielenkiintoisia henkilöhahmoja. Perillä Maitolahdessa perhe tapaa naapuriin majoittuneen, suuren luontokatastrofin jälkeiseen elämään valmistautuvan joukon. Toisessa naapuritalossa asustaa salaperäinen yksinäinen nainen. Perheen kesään saapuvat myös Erikin ongelmaveli Anders ja Julian ongelmavanhemmat. Koko tarinan suolaa Alicen ja hippiperheen pojan Leon teinirakkaus.

Kirjassa on paljon teemoja, päällimmäisinä niistä ilmaston lämpeneminen. Tällaiselle pahasta ilmastoangstista kärsivälle kirja oli kuitenkin yllättävän leppoisa lukukokemus sillä aihetta on käsitelty suhteellisen hellävaroen. Kirjailija onkin pistänyt enemmän ruutia kaikkeen siihen ihmissuhdesählinkiin, joka pyörii kirjan henkilöiden ympärillä. Ja sitä sählinkiä riittää! Tosin Teir tarjoaa kaiken tämän hienovaraisesti eikä sorru kertaakaan mihinkään yliampuviin koukeroihin.

Olin muuten alunperin ajatellut lukevani tämän alkukielellä ruotsiksi mutta luin siis suomeksi koska se sattui eteeni ensin. Mutta vaikka suomennoksissa usein aavistaa taustalla piilevän alkuperäiskielen niin tässä kieli soljui niin sujuvasti, etten kertaakaan ajatellut lukevani käännöstä. Erityismaininta siis suomentajalle Jaana Nikulalle onnistuneesta käännöksestä!

**
Philip Teir: Tällä tavalla maailma loppuu
(Så här upphör världen)
Käännös suomeksi: Jaana Nikula
Otava 2017

Helmet-lukuhaaste: 6. Kirjassa on monta kertojaa


torstai 13. heinäkuuta 2017

Laura Saarikoski & Saska Saarikoski: President Trump och vredens Amerika


O tempora, o mores... Puoli vuotta olen nyt pyöritellyt päätäni tätä Trump-sirkusta seuratessani. Omassa kuplassani on ollut todella vaikea ymmärtää miten kummassa amerikkalaiset ovat voineet äänestää tämän miehen presidentikseen. Ja miksi suurin osa republikaanisesta puolueesta yhä edelleen seisoo kaikkien valheiden ja panettelujen takana. Ja mihin pahan kierteeseen media on joutunut raportoidessaan pilkuntarkasti jokaisesta Trumpin päästämästä twiitistä sen sijaan, että resursseja käytettäisiin tärkeistä asioista kertomiseen. No, olen nyt vihdoin ymmärtänyt etten ole tiennyt jenkkipolitiikasta yhtään mitään! Tämä kirja olisi nimittäin kannattanut lukea jo puoli vuotta sitten niin en ehkä olisi ollut niin järkytyksestä lamaantunut kuin olin tammikuussa Trump-shown alettua pyörimään.

Saarikoskien Trump-kirja on tiivis johdatus ei pelkästään Trumpin aikakauteen vaan myös koko poliittiseen järjestelmään, joka eroaa olennaisesti eurooppalaisesta järjestelmästä. Olen tietysti uutisia lukenut ja seurannut USA:n vaalikampanjaa ajoittain hyvinkin tiiviisti mutta joskus on hyvä saada perusteet esiteltyä yhdessä paketissa niin kuin tässä Saarikosket ovat tehneet.

Lyhyesti analysoituna: Trump osui ajankohtaan, jossa oli vahva tilaus muutokselle. Mille tahansa muutokselle. Vastakkain oli lopulta kaksi ehdokasta, joita kummankin vastapuoli inhosi yhtä intohimoisesti. Lisäksi Trumpilla oli takanaan jo valmiiksi luotu julkisuuskuva ja kaikki tiesivät jo ennestään, että hän lyö vyön alle aina kun siihen on mahdollisuus. Äänestäjät tiesivät myös, että Trumpille raja toden ja valheen välillä on hyvin liukuva joten se ei tullut yllätyksenä. Itse asiassa Trump on keksinyt varsin kätevän strategian: hänellä on monesta asiasta kaksi täysin vastakkaista mielipidettä, joita hän tyynen rauhallisesti viljelee tilanteen mukaan.

Hyvä esimerkki tästä on Trumpin suhde Hillary Clintoniin. Clintonit ovat olleet Trumpin perheystäviä jo kauan. Vaalikampanjan aikana Trump ei kuitenkaan säästellyt sanojaan heittäessään lokaa Clintonin ylle. Heti vaalituloksen selvittyä Trump kuitenkin yllättäen ylisti Clintonia, tosin vain hetkellisesti sillä tilanteen sitä vaatiessa Trump on jaksanut taas muistuttaa Hillaryn "vehkeilyistä".

Saarikoskien kirjassa ei ole sinänsä mitään uutta tietoa. Kaikki kirjassa esitetty on lainauksia muusta mediasta, artikkeleista ja haastatteluista. Lisäksi kirjassa on Saarikoskien omia silminnäkijäraportteja vaalitapahtumista sekä joitakin haastatteluja äänestäjien kanssa. Kirjan ansio on siinä, että kaikki tämä trumpologia on pistetty tiiviiseen ja yleistajuiseen muotoon. Lisäksi on monessa kohdin katsottu historiaa kauemmaksikin menneisyyteen mikä herättää useita ahaa-elämyksiä. Enpä tiennyt sitäkään, että Abraham Lincoln oli juuri republikaanien presidenttiehdokas ja puolueen ensimmäinen presidentti. On myös hyvä huomioida, että republikaaninen puolue ei ole mikään yhtenäinen puolue vaan sisältää useita, joskus toisistaan hyvinkin kaukana olevia, ryhmittymiä. Sama pätee tietysti myös demokraattiseen puolueeseen.

Lopussa Saarikosket spekuloivat mitä tapahtuisi jos Trumpista todella tulisi presidentti. Kirjahan syntyi lopulta varsin nopeasti kun kirjoittajat tajusivat, että Trump ei ole enää mikään vitsi ja kirjan haluttiin ilmestyvän ennen varsinaista vaalia. Kirjoittajat ovat listanneet Trumpin vaalilupauksia, jotka olivatkin ajankohtaisia heti Trumpin astuttua valtaan. Mutta näin puoli vuotta myöhemmin ollaan jo aivan uudessa tilanteessa, josta Saarikosket eivät osanneet sanoa vielä mitään. Suuri kysymys tällä hetkellä on nyt se sotkeutuiko Venäjä USA:n vaaleihin ja vieläpä mahdollisesti yhteistyössä nyt istuvan presidentin kanssa. Trump-show jatkuu...

**
Laura Saarikoski & Saska Saarikoski: President Trump och vredens Amerika
Käännös ruotsiksi: Fredrik Lång & Joel Backström
Förlaget 2016

Helmet-lukuhaaste: 12. Politiikasta tai poliitikosta kertova kirja