perjantai 28. heinäkuuta 2017

Eeva Tenhunen: Rakas perhe (1982)



Enpä olisi osannut tähän kirjaan tarttua jos sitä ei olisi minulle usealta taholta suositeltu. Kirjan nimi on epämääräinen ja ulkomuoto sitäkin epäilyttävämpi  (80-luku soitti muuten jo aikoja sitten ja pyysi takaisin regina-tyyliset kansikuvansa). Mutta onneksi uskoin suositteluja, sillä tämä kirja oli todellakin "hyväntuulinen", kuten monissa kirjablogeissa sitä on luonnehdittu.

Kesäkuussa kuollut Eeva Tenhunen tunnetaan dekkarikirjailijana mutta teoslistalta löytyy myös yksi rakkausromaani. Kirjeromaani Rakas perhe on rakenteeltaan erikoinen. Päähenkilö Tuuli Tammela kirjoittaa vuonna 1982 tulevalle tyttärentyttärelleen, joka täyttäisi 23 vuotta "vuonna kaksituhatta-ja-jotakin". Itse kirjeet ovat 60-luvun alusta, jolloin isoäiti Tuuli on 23-vuotias ja kirjoittaa perheelleen opiskellessaan Turussa opettajaksi. Tämä kolmitasoinen aikarakenne tuntuu hieman keinotekoiselta ja Tenhunen on jättänyt sinänsä hauskan idean hyödyntämisen hiukan keskeneräiseksi. Siitä huolimatta Tenhunen on onnistunut luomaan vauhdikkaan ja tasapainoisen kokonaisuuden.

Kirjeissään Tuuli kertoo perheelleen yksityiskohtaisesti opiskelusta ja opettajaharjoittelustaan. Vaatimukset ovat kovat, auskultanttien tulee olla moitteettomasti pukeutuvia ja käyttäytyviä. Tuuli tulee tietysti työn tuiskeessa rikkoneeksi yhtä sun toista etikettisääntöä - nuttura hajoaa ja istahtaapa hän huomaamatta pöydän reunallekin harjoitusluokan edessä. Apua! Tuuli kuitenkin selviää hankalistakin tilanteista luontaisella nokkeluudellaan ja huumorilla.

Tenhunen itse opiskeli opettajaksi juuri Turussa kirjeiden kirjoitusvuosina. Niinpä tässä aukeaa mielenkiintoinen ja ehkä ihan autenttinenkin kuvaus 60-luvun opiskelijaelämästä. Hiukan kyllä mietin Tuulin kuvaillessa sen ajan ruokavaliota - oliko tosiaan spagetti jo silloin suomalaiskauppojen valikoimissa? Googlesta löytämäni lähteet nimittäin väittävät sen rantautuneen Suomeen vasta 70-luvulla. Mutta ei tartuta pikkuseikkoihin, tämä nyt vain esimerkkinä siitä mitkä yksityiskohdat kiinnittävät huomioni.

Sitäkin mielenkiintoisempaa on lukea nuorten opiskelijoiden ihmissuhdesäätämisestä. Avioliitto näyttää olleen normi, johon päädytään kuin huomaamatta. Tuulillakin on takanaan jo kaksi kosintaa kun hän sitten kolmannella kerralla vastaa myöntävästi, mielestäni hämmästyttävän lyhyen harkinnan jälkeen. Ja entäpä sitten itse avioliitto. Juuri lukemassani Diana-kirjassa korostettiin moneen otteeseen kuinka tavallisia syrjähypyt ovat yläluokan avioliitoissa. Mutta osattiin sitä näemmä 60-luvun suomalaisliitoissakin. Tuuli siteeraa äitinsä lakonista toteamusta isän sivusuhteista:

- Yritä sentään rauhoittua, Tuuli kulta, hän sanoi lempeästi. - Totta kai minä tiedän. Ei tämä ole ensimmäinen kerta. Eikä luultavasti viimeinenkään. Mutta ei se merkitse maailmanloppua. Siihen kyllä tottuu.

Huh! Sisäinen feministini pitää vaimentaa useaan otteeseen tätä kirjaa lukiessa, mutta hoen sille että tämä nyt vain on ajankuvaa 60-luvulta. Vaikka Tuulin serkulle Maritalle tekisi kyllä mieli huutaa, että ruotsalainen "kreivi" on ilmiselvä huijari etkä nyt hyvä tyttö mene vielä maksamaan miehen taksimatkojakin! Tenhunen kirjoittaa kuitenkin niin aseista riisuvan hersyvästi, ettei voi kuin hihitellä Tuulihatun kommelluksille. Ja vaikka loppuratkaisu on arvattavissa jo alusta saakka niin tekstin keveys ja humoristisuus kannattelevat läpi koko tarinan. Lisänä vielä hauskat henkilöhahmot, yksi murhaepäily ja hitunen romantiikkaa - Tenhusen 80-luvun viihdepläjäys toimii yhä!

**
Eeva Tenhunen: Rakas perhe. Kaksikymmentä kirjettä kommentteineen
WSOY 1982

Kirpparilöytö

maanantai 24. heinäkuuta 2017

Naistenviikko - Dianan muisto elää!

Hyvää pian päättyvää naistenviikkoa! Tuijata emännöi perinteistä kirjabloggareiden Naistenviikkohaastetta ja olen tietysti mukana. Vaikkakin lukemieni kirjojen perusteella voisi väittää, että vietän naistenviikkoa joka viikko, sen verran ylisuuri on naiskirjailijoiden osuus listassani. Tämän kertaisen naistenviiikkoni olen viettänyt mökillä Kotkassa omasta hyllystä löytyvän kirjan parissa, kirjan jonka olen lukenut aikaisemmin jo pariinkiin otteeseen. Kirja kertoo naisesta, joka on ollut itselleni tärkeä ja jonka elämä edelleenkin kiehtoo mieltäni.


Heinäkuussa 1981 olin melkein 13-vuotias. Koko alkuvuoden olin seurannut lehdistä kuinka Diana Spencer valmistautui elämänsä suurimpaan päivään ja vihdoin 29. heinäkuuta se tapahtui. Diana meni naimisiin! Erkki Toivanen selosti ja minä istuin television ääressä. Jo silloin oli nähtävissä se mikä tuli värittämään koko liittoa - päivän toinen päähenkilö jäi täysin varjoon, kukaan ei ollut liiemmin kiinnostunut sulhasesta. Siitä päivästä on mielessäni vain kuva Dianan rusottavista poskista ja valtavasta hääpuvusta. Ja laahus, joka oli niin pitkä että olisi varmasti näkynyt avaruuteen jos sitä joku sieltä olisi osannut tiirailla.

Diana kuuluu lapsuuden loppuaikaani ja esiteini-ikääni. Minulle hän on aina oleva Diana Spencer, ujo lastenhoitaja joka ajeli pienellä autollaan pitkin Lontoon katuja ja joka kulki pää alaviistoon taivutettuna paparazzien salamavalojen tulituksessa. Diana on minulle myös se äiti, joka vie nuoren poikansa yöllä tapaamaan Lontoon kaduilla majailevia kodittomia. Ja kanssaihminen, joka kättelee aids-sairasta potilasta. Ilman käsineitä. Ja se rohkea nainen, joka kävelee suojavarustuksessa miinakentän läpi protestina maamiinoja vastaan toimittajien pidätellessä vieressä henkeään.

Kaikki nämä tuomittiin silloin tietysti halvoiksi PR-kikoiksi mutta näin 2010-luvulta katsottuna ne näyttävät aivan toiselta kuin silloin. Dianalla oli sydän paikallaan ja kaikki se muu sählinki todisti vain, että Diana oli ennen kaikkea ihminen.

Kirjahyllyssäni on pari kirjaa, joita kutsun Diana-raamatuiksini. Tina Brownin Diana-elämäkerta ilmestyi 10 vuotta Dianan kuoleman jälkeen. Se ei ollut suinkaan ainoa sinä vuonna ilmestynyt Diana-muistelma mutta Stephen Frearsin Queen-elokuvan ohella se sai eniten huomiota. Brown ei sinänsä kerro mitään uutta Dianan elämästä mutta kirja sisältää perusteellisen kartoituksen Dianan elämänkulusta sananmukaisesti "kehdosta hautaan". Brown ei tuntenut Dianaa henkilökohtaisesti muutamaa lyhyttä tapaamista lukuunottamatta eikä hän kirjassakaan kohtele Dianaa erityisen hellävaroen.

Aivan toisenlainen kirja on ruotsalaisen toimittajan Cecilia Hagenin kirja, jossa hän nitoo persoonallisella tavallaan Dianan elämänvaiheet meidän kaikkien Diana-fanien elämänkokemuksiin. Kuten Hagen itse toteaa, kirja ei niinkään kerro Dianasta kuin "minusta itsestäni ja kaikista meistä muista". Mutta toisaalta, Diana oli kuin kaikki me muut. Hagen käy läpi Dianan elämää ja kiteyttää ne usein kysymykseen "eikö kuka tahansa meistä olisi reagoinut juuri samalla tavalla?".

Jo Dianan syntymä sisältää suuren tragedian. Vanhempien suuri tehtävä oli tuottaa miespuolinen perillinen ja kaksi ensimmäistä lasta oli tyttäriä. Sitten syntyi kauan odotettu poika mutta pahasti epämuodostunut lapsi kuoli heti synnytyksen jälkeen. Niinpä tässä vaiheessa jo riitaisan parin ei auttanut muu kuin jatkaa epätoivoista yritystään tuottaa perillinen. Seuraava lapsi oli Diana. Suuri pettymys. Vihdoin viimein syntyi pikkuveli Charles joka päätti ei-toivottujen lapsien sarjan ja hyvin pian myös koko avioliiton.

Dianalla oli siis jo lapsesta asti kokemus siitä, että hän ei ollut toivottu ja ehkä ei edes niin kovin rakastettukaan. Tätä vahvisti myös Englannin yläluokan tapa lähettää lapsensa sisäoppilaitoksiin, jossa myös Diana vietti kouluvuotensa. Diana ei koskaan sopeutunut sen kummemmin omaan lapsuuden perheeseensä kuin avioliitossa saamaansa perheeseenkään. Palveluskunta vaikeroi miten toimia kun Diana livahti keittiön puolelle ja istui siellä illat pitkät höpöttelemässä. Diana viihtyi tavallisten ihmisten seurassa ja Hagen kertoo kuinka Dianalla oli suorastaan vaistomainen kyky asettaa sanansa oikein. Ei siis ihme, että kansa rakasti häntä. Dianan rinnalla Charles ja isänsä Philip kuulostivatkin lähinnä töksäytteleviltä moukilta.

Expressenin kokenut toimittaja Cecilia Hagen on seurannut vuosien varrella Dianan elämää samalla mielenkiinnolla ja empatialla kuin minäkin. Jokin Dianassa kiehtoo edelleen, ehkä se peittelemätön epätäydellisyys yhdistettynä perinteisesti täydellisenä koetun prinsessan rooliin. Hagen kirjoittaa lämpimällä huumorilla höystettynä kaikista Dianan elämän suurista elämänkäänteistä ja vertaa niitä oman elämänsä kiemuroihin, mm. omaan vaikeaan äitisuhteeseensa. Kirja vaatii ehkä hitusen kiinnostusta myös ruotsalaiseen elämänmenoon mutta kirja on ennen kaikkea kuvaus yläluokan kohtuuttomista vaatimuksista ja odotuksista, joista tuloksena ovat kaikki nämä onnettomat dianat ja charlesit.

Dianan kuolemasta tulee ensi kuussa kuluneeksi 20 vuotta ja lehdissä näkyykin jo lähes päivittäin Diana-aiheisia juttuja. Dianan muisto elää siis edelleen ja varmasti ainakin niin pitkään kuin me 80-luvun varhaisteinit olemme vielä voimissamme. Yksi hienoimmista muistomerkeistä on muuten varmaankin tämä Lontoon Kensingtonissa sijaitseva Dianan muistolle perustettu lasten leikkipuisto, lähellä Dianan viimeistä kotia. Oman 7-vuotiaamme mielestä tämä oli paras näkemänsä leikkipuisto!

Princess Diana Memorial Playground helmikuussa 2017

**
Cecilia Hagen: Mina resor med Diana
Albert Bonniers Förlag 2005

Tina Brown: Diana. Biografin
(The Diana Chronicles)
Käännös ruotsiksi: Elisabeth Olin
Prisma 2008

sunnuntai 16. heinäkuuta 2017

Eve Hietamies: Hammaskeiju (2017)


Onko tämä nyt onnistuneen loman merkki kun lomakirjapinosta häviää opuksia kirja per päivä? Olen tosin onnistunut keräämään kasaan helposti ja nopeasti luettavia kirjoja, kuten nyt tämän Eve Hietamiehen Hammaskeijun. Hietamies on kirjoittanut runsaat 400 sivua aika kevyellä otteella ja paljon olisi ollut tiivistettävää mutta toisaalta, kirjan höpöttelevä tyyli tekee siitä täydellisen lomakirjan. En usein lue ns. viihdekirjoja koska ne ovat niin ennalta-arvattavissa ilman mitään yllätyksiä mutta oma ehdoton paikkansa niillekin löytyy tässä kirjojen universumissa.

Hietamiehen kirjasarjan kolmannessa osassa yksinhuoltaja Antti Pasanen on saanut pidettyä poikansa Paavon hengissä peräti ekaluokkalaiseksi asti vaikka Paavo onkin harvinaisen onnettomuusaltis seitsenvuotias. Koulun aloitus on tuskaa ja Antin on vaikea saada työaikansa sovitettua koulun ja iltapäiväkerhon aikoihin. Lisäksi Antti yksinhuoltajaisänä potee - mielestäni aivan turhaan - alemmuuskompleksia mutta tähänhän kirjan huumori olennaisilta osin juuri perustuu:

Luokassa lapset piirsivät kuvia perheistään, Paavon kanssa oltiin kuvassa kaksistaan jonkunlaiset konekiväärit käsissä. Irja silmäili hetken Paavon tekemää piirustusta ja jatkoi sitten seuraavan pulpetin luo. Teki mieli rynnätä perään selittämään, että kyllä, Paavo Antero Pasanen asui kaksistaan isänsä kanssa, mutta ei, meillä ei käytetty konekiväärejä.

Hietamies nostaa esille paljon hienoja teemoja vaikkakin ne harmittavasti väljehtyvät kaiken huulenheiton ja slapstick-komiikan sekamelskassa. Kirjan ehkä kantavin ajatus on vanhan afrikkalaisen sananparren toteamus, että lapsen kasvattamiseen tarvitaan kokonainen kylä. Ja Pasasilta löytyykin ympäriltä kadehdittavan laaja turvaverkko, vaikka Antti ei sitä kehtaakaan käyttää niin paljon kuin pitäisi. Mutta kun uupumus iskee ja kaikki muuttuu harmaaksi, kylä rientää apuun eikä maailma kaadukaan. Tässä kohtaa muuten iski naislukijaan pieni epäilyksen piikki - entä jos kirjan yksinhuoltaja olisikin ollut nainen, kuinka paljon ymmärrystä olisi ympäristöltä hertynyt? Olisiko lapsi vain suoraan sijoitettu sijaisperheeseen ja äidin annettu maatua rauhassa sänkynsä pohjalle? No, tämä kertoo ehkä enemmän minun kyynisestä luonteenlaadustani kuin Eve Hietamiehestä kirjailijana...

Kylläpä muuten moneen kertaan siunasin tämän ruotsalaissysteemin Paavon kohelluksia seuratessani. Täällä iltapäiväkerho on lakisääteinen ja meillä on jopa niin hyvä tilanne, että lapsen koulu on vanhan päiväkodin yhteydessä. Meillä ei siis ollut mitään ongelmia kun lapsi aloitti koulun viime syksynä ja yksinäiset iltapäivät tulevat ajankohtaisiksi itse asiassa vasta neljänneltä luokalta. Tämä systeemi olisi kyllä hyvä ottaa Suomessakin käyttöön ja vahvasti epäilen, että juuri tätä keskustelua Eve Hietamies haluaa kirjallaan herättää. 

Kohta tokaluokkalaisen vanhempaa kirjassa naurattivat monet tilanteet juuri tuttuudellaan. Huumori oli paikoin tosin liiaksi pitkitettyä ja monet tilanteet kuin sketsejä Putous-sarjasta  (joka myös mainitaan kirjassa pariinkiin otteeseen). Vähempikin huumori olisi riittänyt ja sen sijaan olisi voinut kehitellä hiukan pidemmälle esimerkiksi Antin äiti-ystävien henkilöhahmoja. Monesti tuli mieleen, että nämä henkilöt sopisivatkin hyvin valkokankaalle. Ai niin, mainitsinko jo, että Antista ja Paavosta kertova elokuva tulee syksyllä ensi-iltaan...

**
Eve Hietamies: Hammaskeiju
Otava 2017

Lainattu kirjastosta

perjantai 14. heinäkuuta 2017

Philip Teir: Tällä tavalla maailma loppuu (2017)


Heinäkuu oli tuonut mukanaan täydellisen kesäsään. Kaupungissa oli liian kuuma, mutta täällä meren äärellä oli aina viileyttä, joka tarjosi vilvoitusta myös todella helteisinä iltapäivinä. Nyt meri lämpeni nopeasti, ja Antonkin uskaltautui uimaan, usein Leon ja Alicen kanssa, jotka tekivät pitkiä kävelyretkiään lähitienoolla tai istuivat kalliolla kuunnellen musiikkia.

Tässäpä mainio kesäkirja! Ilokseni löysin Philip Teirin uusimman kotikirjaston suomenkielisten kirjojen hyllystä ilman jonottamista. Aloitin kirjan toissailtana ja eilen iltapäivällä se oli luettu. Ja tämä samalla kun tein puutarhahommia koko päivän. Kirja on siis todistetusti nopealukuinen mikä ei suinkaan tarkoita, että se olisi heppoinen kirja. Päinvastoin!

En halua paljastaa liikaa kirjan tapahtumista, sillä kirjan suuruus on paljolti juuri sen rakenteessa, joka kerros kerrokselta paljastaa pinnan alla kyteviä kysymyksiä. Pidän todella paljon Teirin tyylistä,  sillä se antaa tilaa myös lukijan mielikuvitukselle. Teir on mestarillinen tunnelman kuvaaja ja onnistuin pujahtamaan täysin kirjassa kuvattuun pitkään kesään.

Kirjan alussa on aviopari Erik ja Julia ja heidän kaksi lastaan, jotka lähtevät viettämään kesää Julian lapsuuden mökille. Erik on saanut potkut juuri ennen lomalle lähtöään mutta ei saa sitä kerrotuksi vaimolleen. Julia painiskelee uuden romaaninsa kanssa ja 13-vuotias tytär Alice taas puolestaan kipuilee teini-ikäänsä. Perheen 10-vuotias poika Anton on siinä ihanassa iässä, jolloin voi vielä suojautua lapsen viattoman katseen taakse kaikelta aikuismaailman sähläykseltä. Antonin rooli tässä tarinassa onkin olla juuri se tasapainottava punnus.

Tarinan edetessä kirjailija tuo mukaan joukon mielenkiintoisia henkilöhahmoja. Perillä Maitolahdessa perhe tapaa naapuriin majoittuneen, suuren luontokatastrofin jälkeiseen elämään valmistautuvan joukon. Toisessa naapuritalossa asustaa salaperäinen yksinäinen nainen. Perheen kesään saapuvat myös Erikin ongelmaveli Anders ja Julian ongelmavanhemmat. Koko tarinan suolaa Alicen ja hippiperheen pojan Leon teinirakkaus.

Kirjassa on paljon teemoja, päällimmäisinä niistä ilmaston lämpeneminen. Tällaiselle pahasta ilmastoangstista kärsivälle kirja oli kuitenkin yllättävän leppoisa lukukokemus sillä aihetta on käsitelty suhteellisen hellävaroen. Kirjailija onkin pistänyt enemmän ruutia kaikkeen siihen ihmissuhdesählinkiin, joka pyörii kirjan henkilöiden ympärillä. Ja sitä sählinkiä riittää! Tosin Teir tarjoaa kaiken tämän hienovaraisesti eikä sorru kertaakaan mihinkään yliampuviin koukeroihin.

Olin muuten alunperin ajatellut lukevani tämän alkukielellä ruotsiksi mutta luin siis suomeksi koska se sattui eteeni ensin. Mutta vaikka suomennoksissa usein aavistaa taustalla piilevän alkuperäiskielen niin tässä kieli soljui niin sujuvasti, etten kertaakaan ajatellut lukevani käännöstä. Erityismaininta siis suomentajalle Jaana Nikulalle onnistuneesta käännöksestä!

**
Philip Teir: Tällä tavalla maailma loppuu
(Så här upphör världen)
Käännös suomeksi: Jaana Nikula
Otava 2017

Helmet-lukuhaaste: 6. Kirjassa on monta kertojaa


torstai 13. heinäkuuta 2017

Laura Saarikoski & Saska Saarikoski: President Trump och vredens Amerika


O tempora, o mores... Puoli vuotta olen nyt pyöritellyt päätäni tätä Trump-sirkusta seuratessani. Omassa kuplassani on ollut todella vaikea ymmärtää miten kummassa amerikkalaiset ovat voineet äänestää tämän miehen presidentikseen. Ja miksi suurin osa republikaanisesta puolueesta yhä edelleen seisoo kaikkien valheiden ja panettelujen takana. Ja mihin pahan kierteeseen media on joutunut raportoidessaan pilkuntarkasti jokaisesta Trumpin päästämästä twiitistä sen sijaan, että resursseja käytettäisiin tärkeistä asioista kertomiseen. No, olen nyt vihdoin ymmärtänyt etten ole tiennyt jenkkipolitiikasta yhtään mitään! Tämä kirja olisi nimittäin kannattanut lukea jo puoli vuotta sitten niin en ehkä olisi ollut niin järkytyksestä lamaantunut kuin olin tammikuussa Trump-shown alettua pyörimään.

Saarikoskien Trump-kirja on tiivis johdatus ei pelkästään Trumpin aikakauteen vaan myös koko poliittiseen järjestelmään, joka eroaa olennaisesti eurooppalaisesta järjestelmästä. Olen tietysti uutisia lukenut ja seurannut USA:n vaalikampanjaa ajoittain hyvinkin tiiviisti mutta joskus on hyvä saada perusteet esiteltyä yhdessä paketissa niin kuin tässä Saarikosket ovat tehneet.

Lyhyesti analysoituna: Trump osui ajankohtaan, jossa oli vahva tilaus muutokselle. Mille tahansa muutokselle. Vastakkain oli lopulta kaksi ehdokasta, joita kummankin vastapuoli inhosi yhtä intohimoisesti. Lisäksi Trumpilla oli takanaan jo valmiiksi luotu julkisuuskuva ja kaikki tiesivät jo ennestään, että hän lyö vyön alle aina kun siihen on mahdollisuus. Äänestäjät tiesivät myös, että Trumpille raja toden ja valheen välillä on hyvin liukuva joten se ei tullut yllätyksenä. Itse asiassa Trump on keksinyt varsin kätevän strategian: hänellä on monesta asiasta kaksi täysin vastakkaista mielipidettä, joita hän tyynen rauhallisesti viljelee tilanteen mukaan.

Hyvä esimerkki tästä on Trumpin suhde Hillary Clintoniin. Clintonit ovat olleet Trumpin perheystäviä jo kauan. Vaalikampanjan aikana Trump ei kuitenkaan säästellyt sanojaan heittäessään lokaa Clintonin ylle. Heti vaalituloksen selvittyä Trump kuitenkin yllättäen ylisti Clintonia, tosin vain hetkellisesti sillä tilanteen sitä vaatiessa Trump on jaksanut taas muistuttaa Hillaryn "vehkeilyistä".

Saarikoskien kirjassa ei ole sinänsä mitään uutta tietoa. Kaikki kirjassa esitetty on lainauksia muusta mediasta, artikkeleista ja haastatteluista. Lisäksi kirjassa on Saarikoskien omia silminnäkijäraportteja vaalitapahtumista sekä joitakin haastatteluja äänestäjien kanssa. Kirjan ansio on siinä, että kaikki tämä trumpologia on pistetty tiiviiseen ja yleistajuiseen muotoon. Lisäksi on monessa kohdin katsottu historiaa kauemmaksikin menneisyyteen mikä herättää useita ahaa-elämyksiä. Enpä tiennyt sitäkään, että Abraham Lincoln oli juuri republikaanien presidenttiehdokas ja puolueen ensimmäinen presidentti. On myös hyvä huomioida, että republikaaninen puolue ei ole mikään yhtenäinen puolue vaan sisältää useita, joskus toisistaan hyvinkin kaukana olevia, ryhmittymiä. Sama pätee tietysti myös demokraattiseen puolueeseen.

Lopussa Saarikosket spekuloivat mitä tapahtuisi jos Trumpista todella tulisi presidentti. Kirjahan syntyi lopulta varsin nopeasti kun kirjoittajat tajusivat, että Trump ei ole enää mikään vitsi ja kirjan haluttiin ilmestyvän ennen varsinaista vaalia. Kirjoittajat ovat listanneet Trumpin vaalilupauksia, jotka olivatkin ajankohtaisia heti Trumpin astuttua valtaan. Mutta näin puoli vuotta myöhemmin ollaan jo aivan uudessa tilanteessa, josta Saarikosket eivät osanneet sanoa vielä mitään. Suuri kysymys tällä hetkellä on nyt se sotkeutuiko Venäjä USA:n vaaleihin ja vieläpä mahdollisesti yhteistyössä nyt istuvan presidentin kanssa. Trump-show jatkuu...

**
Laura Saarikoski & Saska Saarikoski: President Trump och vredens Amerika
Käännös ruotsiksi: Fredrik Lång & Joel Backström
Förlaget 2016

Helmet-lukuhaaste: 12. Politiikasta tai poliitikosta kertova kirja

lauantai 8. heinäkuuta 2017

Lukumaraton - Hyllynlämmittäjät


Ehdin juuri kotiin sopivasti ensimmäiseltä kesäreissulta mutta harmi vain, että tuliaisina tuli myös ärsyttävä kesäflunssa. Niinpä maratonin suunniteltu aloitus perjantai-iltana viivästyi kun ensimmäinen yritys päättyi nukahtamiseen kirja kädessä. Tällä kertaa olin valinnut omasta hyllystä pinon "hyllynlämmittäjiä", lähinnä lyhyempiä tekstejä joita voisi lukea helposti perhe-elämän lomassa.

Lauantai 09.04
Ensimmäinen maraton-etappi oli 40 sivua Julia Voznesenskajan Naisten Decameronesta. Tätä kirjaa luimme opiskelukaverieni kanssa 80-luvun lopulla ja se on siitä asti seurannut mukana kaikissa muutoissani. Nyt alkuun päästyäni totesin,  että tämä on nyt luettava tänä kesänä vihdoin uudestaan. Hauska neukkunostalgialla maustettu kirja ajalta, jolloin Pietari oli vielä Leningrad.

Ennen seuraavaa kirjaa muistin, että uusimmasta Harry Hole-dekkarista on loppukohtaus lukematta ja kirja pitää palauttaa tänään kirjastoon. Viimeiset 25 sivua tarjoaa vielä pari yllätystä, Jo Nesbø osaa pitää jännityksen yllä viimeisille riveille asti.

Lauantai 12.34
Aamupalan jälkeen heittäydyin takapihan lepotuoliin ja Tsehovin 1800-luvun maailmaan. Voiko täydellisempää kesälukemista ollakaan kuin nämä paikassa viipyilevät tuokiokuvat ja usein humoristiset ihmisluonteen kuvailut. Tyyli on lempeä ja rauhallinen, parasta stressinpoistolääkettä lomailijalle. Lukumaraton edistyy 100 sivua.

Lauantai 14.27
Kjell Westön kolumnikokoelma Halkeamia oli tarkoitettu vain maistiaisiksi mutta innostuin niin, että kirja vetelee jo puolta väliä. Ulkosuomalaisena koen vahvaa nostalgiaa lukiessani Westön kirjoituksia Suomesta, Helsingistä ja Itämerestä. Hassua muuten, että 17 Tukholman-vuoden jälkeen koen Helsingin edelleen kotikaupungikseni.

Lauantai 20.20
Westö luettu, 361 sivua. Tätä oli mukava lukea, Westö on muutaman vuoden minua vanhempi mutta kulttuurisesti olemme oikeastaan samaa sukupolvea. Kolumneissa on paljon minua kiinnostavia aiheita ja pidin varsinkin musiikkia käsittelevistä teksteistä. Ja jotain aseista riisuvaa on Westön "puolustuspuheessa" kaksikielisestä näkökulmasta. Vaikka ruotsi on hänelle ensimmäinen kieli, on myös suomi tärkeä kieli ja Westö on kirjoittanut paljon tällä toisellakin kielellään. Rivien välistä voi lukea toivomuksen, että näitä yhtä lailla molempiin kieliin suhtautuvia löytyisi myös täältä suomenkielisten leiristä. Westö viittaa suoraan perussuomalaisten ahdasmieliseen kielipolitiikkaan mutta samalla hän haluaa muistuttaa, että nuivaa suhtautumista toiseen kotimaiseen on toki ilmennyt myös aiemmin. Aika kultaa usein muistot...

Lauantai 23.00
Vaikka maratonini alkoi perjantaina kirja kädessä nukahtamiseen, päätän sen sääntöjen mukaisesti 24 tuntia myöhemmin. Luin vielä lopuksi Naisten Decameronesta 26 sivua, tämä mainio kirja pääsee nyt 30 vuoden jälkeen uudestaan luettavaksi ja siirtyy oitis lomakirjapinon päällimmäiseksi.
**
Tämän kertaisen maratonini tulos on 552 sivua eli "paransin" parilla sadalla sivulla edellistä tulostani. Lämmin kiitos Kirjan jos toisenkin -blogin Jane heinäkuun lukumaratonin emännöinnistä!

maanantai 3. heinäkuuta 2017

Anna-Leena Härkönen: Onnen tunti (2011)


Loma on nyt polkaistu käyntiin! Lomakirjapinollakin alkaa olla jo sen verran korkeutta, että ei tarvitse pelätä lukemisten loppua. Harmi vain, että en ehtinyt vielä saada käsiini Anna-Leena Härkösen uusinta, täällä Ruotsissa kun suomalaisuutuuksien saapuminen kirjastoon kestää. Lohdutukseksi löysin tämän muutaman vuoden takaisen jonka tosin luin jo tuoreeltaan mutta härkösiä nyt lukee aina ilolla uudestaan.

Onnen tunti kertoo Tuulasta, joka elää uusioperhe-elämää poikansa Roopen ja uuden miehensä Harrin kanssa. Tuula kantaa mukanaan omia lapsuudenaikaisia traumojaan ja suhde alkoholistiäitiin on vaikea. Ongelmia aiheuttaa myös ex-mies, joka asuu ulkomailla eikä ehdi tavata poikaansa kuin harvoin. Lisäksi Tuulaa ahdistaa ajatus siitä, ettei pysty aiemmin tehdyn kohdunpoiston takia saamaan lasta yhdessä Harrin kanssa. Oma "vauvakin" on jo kymmenvuotias ja selvästi vähemmän riippuvainen äidistään mikä myös tuottaa surua Tuulalle. Kun Tuula sitten näkee ilmoituksen, jossa etsitään sijaisperheitä lähtee ajatus kytemään...

Tässä tarinassa ei kaunistella eikä romantisoida. Tuula syynätään tarkkaan sekä sossun että kirjailijan silmin ja kaikki vaaleanpunaiset unelmat murenevat viimeistään siinä vaiheessa kun kotiin saapuvat sisarukset Luke ja Venni, 8 ja 5. Vennin kanssa Tuula voi leikkiä kaipaamiaan prinsessaleikkejä mutta liikaa elämää jo nähnyt Luke saa Tuulan miettimään oliko idea sittenkään hyvä. Mutta jotain lähtee Tuulan mielessä liikkeelle ja lopulta hän pystyy käsittelemään myös omia lapsuuskokemuksiaan ja tulemaan siksi aikuiseksi, jolta löytyy ymmärrystä niin muita kuin itseään kohtaan.

  Makaan vielä hetken hereillä ja katselen sälekaihdinten raoista tihkuvaa valkeaa yötä. Teen tästä päivästä yhteenvedon. Mitä tänään osasin? Osasin jutella Luken kanssa. Osasin ilahduttaa Venniä uudella mekolla ja antaa hänelle turvaa juuri äsken.

  Mitä en osannut? En osannut olla asiallinen Ninnan kanssa. Enkä jaksanut jutella Roopen kanssa Lukesta ja vyöllä hakkaamisesta. Ja fluoritabletit; ne unohtuivat.

Härkönen kirjoittaa tässäkin romaanissa dialogia, joka on tutusti hauskaa ja nokkelaa. Raja romaanitekstin ja tv-käsikirjoituksen välillä on paikoin häilyvä ja jossain vaiheessa alan nähdä kirjan henkilötkin tuttuina näyttelijöinä. Tuulan äiti on ilmiselvä Rea Mauranen ja Harria voi esittää vain Veeti Kallio! Lisäksi Härkönen on ladannut tarinan täyteen herkullisia sivuhenkilörooleja hieroja-Virvestä sossu-Sariin. Tekstihän suorastaan kirkuu päästä filmattavaksi!

Härkönen sitoo taitavasti yhteen kepeän tekstin ja kipeän aiheen, kumpikaan ei saa yliotetta. Lopun hollywoodimainen ratkaisu tosin vie hiukan pohjaa tarinan uskottavuudelta. Mutta toisaalta, onnelliset loput voivat olla myös mahdollisia - ainakin hetken?

**
Anna-Leena Härkönen: Onnen tunti
Otava 2011
Lainattu kirjastosta

Helmet-lukuhaaste: 25. Kirja, jossa kukaan ei kuole

Eeva Tenhunen: Hyvän tytön hautajaiset (1978)

Ensimmäisellä lomaviikollamme tyhjensimme toukokuussa kuolleen äitini kodin. Vietimme viikon Keski-Suomen järvimaisemissa yhdessä siskoni ...