Siirry pääsisältöön

Muuttoliikkeessä


Muuttoliikkeessä-lukuhaaste kulki mukanani koko vuoden 2017. Koska itse olen myös maahanmuuttaja niin aihe tietysti kiinnostaa ja kirjojakin kertyi ihan itsestään. Olen tähän koosteeseen kuitenkin valinnut vain ne kirjat, joissa maahanmuutto on kantava teema.

Suomalaisten siirtolaisten - tai oikeastaan pohjoismaisten siirtolaisten, kirjoja luin kolme - lasken tähän ryhmään myös ruotsalaisen Kristiina Kappelinin kirjan Italiensk dagbok, joka on aihepiiriltään hyvin samanlainen kuin Satu Rämön Islantilainen voittaa aina ja Helena Liikanen-Rengerin Maman finlandaise. Kaikki kolme ovat koulutettuja nuoria naisia, jotka lähtevät rakkauden perässä ja pian myös luovat omat työkuviot uudessa maassa. Kaikille kolmelle on ominaista toimittajatausta, mistä seuraa sujuva kynänkäyttö. Ja sitten se huumori! Nämä olivat todella hyväntuulen kirjoja, joita lukiessa sai naureskella sekä omille että muiden ennakkoluuloille. Kuitenkin kirjoista jäi hieman "arveluttava" jälkimaku - kerrottiinkohan tässä nyt ihan kaikki kuitenkaan? Vaikeuksiakin toki käsiteltiin, mutta aina yleensä humoristisesti. Omasta kokemuksesta tiedän kuitenkin, että ne ensimmäiset kuukaudet ja vuodet uudessa maassa saattavat olla aika hyytäviä.

Maahanmuutto Suomeen on myös kiinnostava aihe. No, ihan klassisesti suomalaisittain ilmaistuna:  mitä ne oikeasti ajattelevat meistä?! Umaya Abu-Hanna kertoi hyvin suorasanaisesti mitä mieltä on ja Alienin silmin-kirjasta nousi aikoinaan aika iso mediakohukin. Mutta on siellä kirjassa paljon hyvääkin meistä suomalaisista ja eihän Abu-Hanna kai muuten olisikaan kestänyt meitä niin kauan kuin kesti. Mutta oman lapsen saaminen oli se viimeinen rajapyykki, jonka jälkeen rasismi tuntui tulevan liian arkipäiväiseksi. Abu-Hanna muuttikin sitten Amsterdamiin, jossa myös hänen veljensä asui jo ennestään.

Somalialainen Abdirahim Hussein, eli Husu on puolestaan huomattavasti varovaisempi sanankäänteissään mutta kirjan tarinasta ymmärtää nopeasti, että tässä puhuu ammattipoliitikko. Sikäli harmi, sillä suuri osa kirjasta on aika lailla sanahelinää ja tarina ei tunnu ihan aidolta. Mutta hauskoja anekdootteja riittää ja Husu on selvästikin onnistunut löytämään uuden identiteetin, kuten kirjan nimi Minä Husu, suomalialainen osoittaa.

Kriisin jaloista lähti aikoinaan myös Hédi Fried, joka lopulta Auschwitzin ja Bergen-Belsenin leireiltä selvittyään pääsi Ruotsiin aloittamaan uuden elämän. Fried kertoo lakonisen neutraalisti kaikesta kokemastaan, tosin kirja Skärvor av ett liv syntyi vasta muutama vuosikymmen sodan päättymisen jälkeen ja osa muistoista tuntuu jo kaukaisilta. Fried on ottanut elämäntehtäväkseen Holokaustista muistuttamisen ja hän on kiertänyt kouluissa kertomassa omista kokemuksistaan. Fried oli vielä sodan jälkeen vakuuttunut siitä, että samaa virhettä ihmiskunta ei tule tekemään mutta enää hän ei ole asiasta niin varma. Mutta aika on käymässä vähiin ja juuri sen vuoksi yli 90-vuotias Fried on edelleen aktiivisesti mukana eri foorumeilla. Vuonna 2017 häneltä ilmestyi vielä uusi kirja, jossa hän vastaa koululaisten keskitysleireistä esittämiin kysymyksiin. "Frågor om Förintelsen" oli myös August-kirjallisuuspalkintoehdokkaana.

Toisen polven maahanmuuttajien kirjoittamia kirjoja olisin lukenut mielelläni enemmänkin mutta nyt käsiini osui vain tämä ruotsinsuomalaisen Joni Huttusen esikoiskirja Barrfiolernas rike. Se olikin hurjaa luettavaa! Huttunen paketoi oman juuriensa etsimisensä romanttiseksi kauhutarinaksi, jossa Suomi näyttää kaurismäkeläiseltä maaseutupainajaiselta. Tarina jäi vähän ohueksi mutta esikoiskirjailija saa paljon anteeksi ja loppuarvosanaksi tuleekin "hauskan hurmaava".

Kiitokset Suketukselle tästä mielenkiintoisesta ja inspiroivasta lukuhaasteesta!

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Miten voikin kirja mennä näin ihon alle!

  Alku oli todella lupaava. Tapasin kirjailijan paikallisen kirjastomme joulukuussa 2022 järjestämässä Antti Jalava  -illassa. jossa kirjailija kertoi olevansa suuri Suomen ystävä ja kirjoittaneensa juuri oman versionsa Aleksi Kiven "Seitsemästä veljeksestä". Mielenkiintoista! Ja kun kirjapiirini ehdotti nyt tätä kirjaa luettavaksemme, innostuin tietysti välittömästi.  Mutta mitä tapahtuikaan... Aloitin lukemisen innolla, mutta jo ensimmäisten sivujen jälkeen alkoi sisälläni kiehua. Miten kukaan jaksaa tällaista lukea? Raakaa kieltä, seksuaalista väkivaltaa, juopottelua, nälkää, sairautta... Vastenmielinen kirja! Aina tämä iänikuinen suomalaisten juopottelu ja väkivalta. Olen asunut Tukholmassa pian jo neljännesvuosisadan ja toiminut koko sen ajan kunniallisena toimihenkilönaisena. Osallistunut järjestötoimintaan, liittynyt kirkkokuoroon, maksanut veroni... Eikö minun tekemisilläni ole sitten mitään merkitystä? Edelleen vain ne samat Slussenin sissit näköjään hallitsevat ruot

Levoton lukija

  Nyt on taas sellainen hetki, että sanat eivät tunnu riittävän. Ja tämä koskee sekä lukemaani kirjallisuutta että elämää ylipäänsä. Ajatukset ovat Vantaalla ja siellä sattuneessa kouluampumisessa... Tämä postaukseni saa nyt olla pinnan raapaisuja, ohimeneviä ajatuksia, jotka ovat sujahtaneet lukemisteni lomassa. Sillä ajatuksia, niitä on totisesti riittänyt viimeisen parin viikon lukuorgiani tuoksinassa! Pari viikkoa sitten luin peräperää kaksi Juli Zehin ajankohtaista teosta. Saksalainen Zeh on kirjoittanut jo vuosituhannen vaihteesta lähtien, mutta nyt hänen kirjojaan vilahtaa siellä sun täällä. Saksassa Zeh tunnetaan kansalaisaktivistina ja aktivismi näkyy myös selkeästi näissä tuoreimmissa kirjoissa Yli-ihmisiä (Über Menschen, 2021) ja Zwischen Welten (2023, kirjoitettu yhdessä Simon Urbanin kanssa). Jos etsitte ajankohtaista yhteiskuntakritiikkiä, Juli Zeh is your woman! Palaan toivottavasti Juli Zehin maailmaan myöhemmin, tällä hetkellä sen kartoittaminen tuntuu ylivoimaiselta.

Äänikirja soikoon!

Vuoden 2019 lopussa kirjailija Laura Lindstedt kirjoitti provosoivan puheenvuoron Helsingin Sanomissa.  Lindstedt käsitteli artikkelissaan yhä suositummaksi kasvavaa äänikirja-formaattia ja pohti mihin sen suosio tulee lopulta johtamaan. Tuleeko kirjallisuus tyhmistymään ja yksinkertaistumaan äänikirjan suosion myötä? En oikein osannut sanoa asiaan juuta taikka jaata sillä en ollut lukenut/kuunnellut yhtäkään äänikirjaa. Niin, saako tuosta äänikirjan kuuntelemisesta edes sanoa, että on "lukenut" kirjan? Jaoin Lindstedtin artikkelin Twitterissä ja kysyin, miten tähän äänikirjan "lukemiseen" pitäisi suhtautua. Monet reagoivat kysymykseeni ja huomasin välittömästi, että tämä on kuuma aihe! Joukosta löytyi kaltaisiani, jotka eivät olleet edes kokeilleet äänikirjoja ja vannoivat paperikirjan nimeen. Ja sitten oli heitä, jotka kuuntelivat paljon mutta jotka lukivat myös edelleen perinteisiä kirjoja. Monille äänikirjat tuntuivat olevan automatkojen viihdykettä. Ja

Oman elämänsä kuningatar - David Ritz: The Life of Aretha Franklin (2014)

Elokuussa keskuudestamme poistunut soulkuningatar Aretha Franklin oli totisesti särmikäs persoona. Ulospäin hän halusi pitää yllä onnellisen elämän kulisseja viimeiseen asti mutta lähipiiri näki itsepäisen, suruunsa ruokaa ahmivan ja epävarman naisen. Mutta myös superlahjakkaan taiteilijan, jolla aina lopuksi oli kuitenkin sydän paikallaan kaikista erimielisyyksistä huolimatta. David Ritzin alkuperäinen idea oli tehdä tämä muistelmateos yhdessä itsensä Franklinin kanssa mutta jonkin aikaa tähden kanssa työskenneltyään Ritzin oli todettava, että tuloksena olisi vain suuren luokan satukirja. Kaksikon tiet erosivat ja Franklin jatkoi omia muistelmiansa, joista tuloksena syntyi kirja 'From These Roots'. David Ritz sai kuitenkin Franklinin sisarukset puolelleen ja suurelta osin juuri heidän ansiostaan syntyi  tämä elämäkerta, jota yleisesti pidetään todenmukaisempana kuin Franklinin omaa kirjaa. Franklinin sokeat pisteet oman elämänsä suhteen olivat lähipiirin tiedossa, joka

Olipa kerran DDR

  Saksan opinnot alkoivat taas yliopistolla ja tein pienen lämmittelykierroksen lukemalla brittiläis-saksalaisen historioitsijan Katja Hoyerin teoksen "Muurin takana. Itä-Saksan historia 1949-90". Kirjaa on kovasti kehuttu, koska se antaa aikaisempaa monipuolisemman kuvan DDR:stä. Itä-Saksaahan muistellaan yleensä lähinnä sen julman Stasi-historian kautta tai sitten naureskellaan hyväntahtoisesti Ostalgia-ilmiölle.  Hoyer tekee kirjassaan vakavan yrityksen antaa DDR:stä tasapainoisemman kuvan. Kaikki ei ollut kurjuutta! Esimerkiksi se seikka, miten naiset ja työläisluokkaan syntyneet lapset saattoivat päästä hyvään työuraan käsiksi, oli monelle elintärkeä asia. Yhdistymisen huumassa unohtui, että monet näistä koulutuksista ja työurista osoittautuivatkin sitten täysin hyödyttömiksi.  Miten kävi kaikille näille elämäntyönsä menettäneille? Siihen ei Hoyerinkaan kirja valitettavasti anna kovin selventävää vastausta, sillä tarina päättyy - monien muiden DDR:stä kertovien kirjojen