Siirry pääsisältöön

Heidi Köngäs: Hyväntekijä (2006)


Hetken äiti hengittää taas lyhyttä nopeaa, tartun häntä kädestä. Sitten tulee katkos, joka venyy ja venyy. Kuuntelen ja kuuntelen. Kuuntelen katkoa, joka venyy ikuisuuden mittaiseksi.

Jotkut kirjat tuntuvat etsiytyvän polkumme varrelle juuri silloin kun on oikea aika lukea kyseinen kirja. Heidi Köngäksen Hyväntekijä osui silmiini kirjastossa ja hetken pläräiltyäni sujautin kassiin. Romaani vaikutti kevyehköltä ja dialogi helppolukuiselta, sen voisi "lukaista" jossakin välissä. Ja lukaisinhan minä, jälkiruuaksi vuoden ruotsalaissensaation Johannes Anyurun terrorismia käsittelevälle romaanille, mutta lukukokemus oli painavampi kuin alunperin olisin arvannut.

Ensi viikolla on äitini kuoleman ensimmäinen vuosipäivä ja mitä luenkaan tästä kirjasta - lähes identtisen kuvauksen kirjan päähenkilön äidin kuolinhetkestä kuin oman äitini viimeisestä henkäyksestä! Kaikki täsmää kuolinvuoteen vierellä laulamaamme virttä myöten, olihan myös kirjassa kaunis keväinen toukokuu.

Istun paikoillani, näen vain aamun joka valkenee, kuulen heränneet linnut. Minä hengitän. En koske äitiin, en enää voi. Laulan hiljaa "jo joutui armas aika ja suvi suloinen".

Kirjan päähenkilö Alma on kahden työn, asuntolainan ja nopeasti vanhenevien vanhempien loukossa. Lohtua tuovat abiturienttipoika ja oma koti. Ja sitten elämään astuu kuin huomaamatta mies, "lääkäri ilman rajoja", Juhani joka on viimeiset 15 vuotta kiertänyt kriisipesäkkeestä toiseen. Yhteys kahden yksinäisen välille syttyy välittömästi mutta molemmat myös epäröivät. Juhani ei ole varma pystyykö enää sopeutumaan "lasikuvun" alla elämiseen ja Alma puolestaan tuntee Juhanin asettautuvan jonnekin alustalle. Alman arkipäivän murheet eivät tunnu miestä edes kiinnostavan. Köngäs tekeekin kirjassa mielenkiintoisen tutkielman kahdesta "hyväntekijästä", jotka tahoillaan sammuttelevat loppumattomia tulipaloja. Mutta tyypillisesti tässäkin tarinassa kutsu linnanjuhliin tulee juuri sille miespuoliselle hyväntekijälle, naisten kotirintamalla suorittama hoitotyöhän on "vain" sitä normaalia arkista puurtamista.

Kirjan päähenkilö on sukua Eppu Nuotion Karinille, molemmat sompailevat työn ja yksityiselämän väliä ja molemmille osuu eteen mies joka osoittaa tuskastuttavaa päättämättömyyttä. Ollako vai eikö olla....? Molemmat naiset ottavat kuitenkin tilanteen keski-iän tuomalla rauhallisuudella ja hyvinhän siinä sitten lopulta käy. Ja jos muuten pidit ratikka-ajeluista Minna Lindgrenin Ehtoolehdoissa niin suosittelen myös tätä Köngäkseen Helsinkiin sijoittuvaa romaania, jossa ei kuljeta pelkästään ratikalla vaan myös kävellään paljon. Harvoin saa lukea näin kaunista kaupunkikuvausta kuin juuri näiden mainitsemani kolmen kirjailijan teksteissä, joissa kaupungit avautuvat eteemme kuin yhtenä kirjan päähenkilöistä.

Annoin Köngäksen Hertan äidilleni lahjaksi viimeisenä joulunamme mutta hän ei sitä valitettavasti ehtinyt koskaan lukea. Kuka lie siis tämän kirjan minulle "lähettikään" niin kiitän kovasti, se todella sekä lohdutti että viihdytti!

**
Heidi Köngäs: Hyväntekijä
Otava 2006
Kirjastokappale

Helmet-lukuhaaste: 28. Kirja kirjailijalta, jolta olen aiemmin lukenut vain yhden kirjan

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Miten voikin kirja mennä näin ihon alle!

  Alku oli todella lupaava. Tapasin kirjailijan paikallisen kirjastomme joulukuussa 2022 järjestämässä Antti Jalava  -illassa. jossa kirjailija kertoi olevansa suuri Suomen ystävä ja kirjoittaneensa juuri oman versionsa Aleksi Kiven "Seitsemästä veljeksestä". Mielenkiintoista! Ja kun kirjapiirini ehdotti nyt tätä kirjaa luettavaksemme, innostuin tietysti välittömästi.  Mutta mitä tapahtuikaan... Aloitin lukemisen innolla, mutta jo ensimmäisten sivujen jälkeen alkoi sisälläni kiehua. Miten kukaan jaksaa tällaista lukea? Raakaa kieltä, seksuaalista väkivaltaa, juopottelua, nälkää, sairautta... Vastenmielinen kirja! Aina tämä iänikuinen suomalaisten juopottelu ja väkivalta. Olen asunut Tukholmassa pian jo neljännesvuosisadan ja toiminut koko sen ajan kunniallisena toimihenkilönaisena. Osallistunut järjestötoimintaan, liittynyt kirkkokuoroon, maksanut veroni... Eikö minun tekemisilläni ole sitten mitään merkitystä? Edelleen vain ne samat Slussenin sissit näköjään hallitsevat ruot

Vihdoinkin sain luettua Amélie Nothombia!

  Kirjailija, jota olen aina ihaillut, mutta en koskaan lukenut. Siihen sarjaan lukeutui vielä muutama päivä sitten belgialaissyntyinen, Pariisissa nykyään asuva Amélie Nothomb (s. 1966), jolta ei voi välttyä jos vähääkään liikkuu ranskankielisessä ympäristössä. Nothombilta ilmestyy uusi kirja joka vuosi ja aina siitä kehkeytyy myös jonkinlaista pöhinää. Jostain luin muuten, että Nothomb kirjoittaisi kolme kirjaa vuodessa, joista hän sitten valitsee yhden julkaistavaksi. Se varmaan myös on syy sille, että kirjat ovat aika ohuita. Ja nämä näennäisen ohuet romaanit ovat myös houkuttaneet ostamaan Nothombin teoksia reissuillani,  ajatuksena lukea ne keskitason ranskallani. Mutta aina ne ovat jääneet kesken... Viime viikolla kirjastossa käväistessäni huomasin esille asetetun Nothombin ruotsiksi käännetyn romaanin "Premier sang". En siis koskaan kulje Nothombin ohi häneen tarttumatta, joten lainasin kirjan ja aloin lukea sitä heti matkalla kotiin. Ruotsiksi tarina soljuikin ongelm

Äänikirja soikoon!

Vuoden 2019 lopussa kirjailija Laura Lindstedt kirjoitti provosoivan puheenvuoron Helsingin Sanomissa.  Lindstedt käsitteli artikkelissaan yhä suositummaksi kasvavaa äänikirja-formaattia ja pohti mihin sen suosio tulee lopulta johtamaan. Tuleeko kirjallisuus tyhmistymään ja yksinkertaistumaan äänikirjan suosion myötä? En oikein osannut sanoa asiaan juuta taikka jaata sillä en ollut lukenut/kuunnellut yhtäkään äänikirjaa. Niin, saako tuosta äänikirjan kuuntelemisesta edes sanoa, että on "lukenut" kirjan? Jaoin Lindstedtin artikkelin Twitterissä ja kysyin, miten tähän äänikirjan "lukemiseen" pitäisi suhtautua. Monet reagoivat kysymykseeni ja huomasin välittömästi, että tämä on kuuma aihe! Joukosta löytyi kaltaisiani, jotka eivät olleet edes kokeilleet äänikirjoja ja vannoivat paperikirjan nimeen. Ja sitten oli heitä, jotka kuuntelivat paljon mutta jotka lukivat myös edelleen perinteisiä kirjoja. Monille äänikirjat tuntuivat olevan automatkojen viihdykettä. Ja

Henrik Ibsen: Nukkekoti (Klassikkohaaste 11)

Olen tänä kesänä lukenut  Minna Canthin ja ruotsalaisen naisasianaisen Ellen Keyn elämäkertoja. Molemmat olivat aktiivisia 1800-luvun loppupuolella ja molempien kohdalla mainitaan useaan otteeseen yksi heihin merkittävällä tavalla vaikuttanut teos: Henrik Ibsenin näytelmä Nukkekoti. Tämä oli taas yksi sellainen klassikko, jota en ollut tietenkään lukenut joten valintani tämänkertaiseen klassikkohaasteeseen oli helppo. Lisäksi kirjastosta löytyi tuore ruotsalainen painos, johon kirjailija Klas Östergren on kääntänyt neljä Ibsenin näytelmää. Kirja on osa ruotsalais-tanskalais-norjalaista yhteisprojektia, jossa yksi kirjailija kustakin maasta on kirjoittanut oman versionsa johonkin Ibsenin hahmoista pohjautuen. Tähän tulen toivottavasti palaamaan vielä myöhemmin! Vuonna 1880 Suomalainen Teatteri esitti Ibsenin Nukkekodin, vain pari vuotta näytelmän kantaesityksen jälkeen. Näytelmästä tuli suuri menestys, nuori Ida Aalberg Noran roolissa. Minna Canth seurasi tarkkaan Suomen rajoj

Olipa kerran DDR

  Saksan opinnot alkoivat taas yliopistolla ja tein pienen lämmittelykierroksen lukemalla brittiläis-saksalaisen historioitsijan Katja Hoyerin teoksen "Muurin takana. Itä-Saksan historia 1949-90". Kirjaa on kovasti kehuttu, koska se antaa aikaisempaa monipuolisemman kuvan DDR:stä. Itä-Saksaahan muistellaan yleensä lähinnä sen julman Stasi-historian kautta tai sitten naureskellaan hyväntahtoisesti Ostalgia-ilmiölle.  Hoyer tekee kirjassaan vakavan yrityksen antaa DDR:stä tasapainoisemman kuvan. Kaikki ei ollut kurjuutta! Esimerkiksi se seikka, miten naiset ja työläisluokkaan syntyneet lapset saattoivat päästä hyvään työuraan käsiksi, oli monelle elintärkeä asia. Yhdistymisen huumassa unohtui, että monet näistä koulutuksista ja työurista osoittautuivatkin sitten täysin hyödyttömiksi.  Miten kävi kaikille näille elämäntyönsä menettäneille? Siihen ei Hoyerinkaan kirja valitettavasti anna kovin selventävää vastausta, sillä tarina päättyy - monien muiden DDR:stä kertovien kirjojen